Kirjailija Urho Karhumäki kuvaa kirjassaan Viulu ja posetiivi
(Karisto 1944) useita nummelalaisia varsin tunnistettavasti vaikkakin
peitenimin. Kelloseppä Bergmaniin ja hänen vaimoonsa liittyy seuraava
ote (sivuilla 92-96):
"Kelloseppä Vuorimiehen huvila sijaitsi Meritähden eräässä
kolmiokärjessä. Toisessa kärjessä sijaitsi toinen paljon suurempi
talo, joka sekin oli tämän miehen rakentama. Maailmansodan aikoihin
hän oli tullut sen myyneeksi, pilahinnasta nykyisiin arvoihin
verrattuna. Ennenkuin hän ehti uutta rakentamaan, tuli rahan
romahdus, markka kymmeneen penniin ja kaikki muu samassa suhteessa.
Se oli kova kolahdus näille työteliäille ihmisille, mutta he eivät
valittaneet sitä. He olivat ostaneet tontin ja ryhtyivät rakentamaan
sille uutta taloa, kaikesta huolimatta. Paljon vaikeuksia heillä
siinä oli, mutta he olivat niitä ihmisiä, jotka käsittelivät
vaikeuksia, kuin vanha kokenut puutarhuri ohdakkeita,
kärsivällisesti rukkaset kädessä, juurineen maasta yksi kerrassaan.
Heillä oli varastossa kaikenlaista tavaraa, myös rakennusaineita,
hirsiä, lautoja, sementtiä, kaikki hyvin huoliteltuina sadekatoksien
alla. Lisätarvikkeita ostettiin sieltä ja täältä, harkiten ja
taitavasti. Lähiseudun tilanomistajissa oli vanhoja hyviä tuttavia,
joiden kellot pysyivät tarkasti ajoissa. He ottivat Vuorimiehen,
hyvän kylänmiehen markan… ellei nyt juuri markasta, niin ainakin
puolesta. Hirsipölkkyjä karttui hänelle riittävä määrä.
Kesä tuli ja sementtimiehet sen mukana. Rakennuspohja oli hyvä,
kellarikerroksen piirustus Vuorimiehen tupakkalaatikon kannessa
kerrassaan kiintoisa, siinä saunat, kaivot, kellarit, jopa
kasvihuoneet! Oli siinä sokkelia! Mutta hauska oli vaihteen vuoksi
suunnitella sellaistakin. Työssä oli tuttuja oman kylän miehiä,
joiden kellot myös olivat kunnossa. Vuorimies hääräili itse mukana
aamusta iltaan, mikäli jaksoi, voimat eivät olleet enää parhaimmat,
taito ja kärsivällisyys sensijaan ”Zenithkellon” luokkaa.
Mestari menee nyt vain kellojensa kimppuun! Naurahtivat miehet
ja panivat hiekat hilkkumaan. Mestari meni, mutta kotvan
levähdettyään palasi uudestaan.
Tulin katsomaan ja vähän auttelemaankin, ehdin tästä kellojen
pariin myöhemminkin!
Sementtimiehet menivät, kirvesmiehet tulivat ja hirret
kieriteltiin esiin. Ne olivat jo talven mittaan pikku hiljaa
valmiiksi ”kantatut”. Kelpasi niistä seinää latoa ja nurkkaa loveta.
Mutta siihen rakennukseen tulikin reikää, ikkunaa ja ovea. Vuorimies
selitteli, hioskeli aseita, itsekin käytteli kairaa ja kirvestä.
Miehet, vaikkakin tuntipalkkalaisia, hakkasivat kuin urakkamiehet,
isäntä kun oli Vuorimies, vanha mies kuin nuori mies … ja miesten
kellot kunnossa. Hirsiseinät nousivat vähäisellä voimalla. Maantien
kulkijat saivat ihmetellä sitä.
Millä taikurin konstilla tuo uurmaakari panee toimeksi?
Kuultiin heidän kummastelevan. Katseltiin Vuorihiehen nopeasti
nousevaa taloa mielenkiinnolla muutenkin. Sen ikkunat olivat
uutta, ennen näkemätöntä mallia. Toisen kerroksen permantojen
jatkoksi tuli parveke, joka kiersi koko talon ympäri. Oliko
mokomaa ennen nähty! Mutta sitten kun vesikaton vuoro tuli,
levitettiin tiheän laudoituksen päälle tervahuopien, semptaliinien
ja sen semmoisten asemasta vain vahvaa pinkopahvia.
Hätä ei lue lakia! Uurmaakarin rahat ovat lopussa! Hönkäisi
joku. Niitä on pikku kylässä aina sellaisia, jotka kaiken
tietävät.
Mahdollisesti se totta onkin, mutta tämän uurmaakarin käsissä ei
katosta kuitenkaan tullut mikään väliaikainen hätävara. Hänellä oli
taaskin omat tuumansa ja varastossa yhtä jos toista: vernissaa,
pikiöljyä, tervaa… Hän sekoitteli, yhdisteli ja kokeili niitä,
sitten pari poikaa pyttyineen katolle. Siitä tuli sellaista
punaisenruskeaa ”semptaliinia”, että paremmasta ei väliä.
On se tuo uurmaakari eri färjärikin!
On se! Sen käsissä luontuu vedenpitäväksi vaikka vanha seula.
Asianharrastajilla oli jälleen uutta ihmettelemisen aihetta. Kun
vesikatto tuli valmiiksi, seurasi rakennushommissa pieni tauko,
mutta ei pitkäaikainen. Aamusta iltaan nähtiin heidän itsensä
ahertavan raivattavan viljelysmaan, rakennusaineiden, itse
rakennuksen kimpussa. Enää ei ollut hätää, kun talo oli vesikattoon
saatu. Vain kärsivällisesti, hitaasti kiiruhdettiin, ja joka päivä
tuli nähtävää sekä valmista.
Uutta rakennusvaraa saadakseen he pitivät irtaimistohuutokaupan.
Heiltä löytyi paljon tavaraa, hyväkuntoista ja harvinaista. Rahaa
tuli, ja jälleen päästiin valmistelemaan rakennusta, huone
huoneelta, ovia, permannoita ja ikkunoita. Vuorimies taaskin itse
sekoitteli maaleja, leikkasi lasia, kittasi ikkunaruutuja.
Pikkupojat maalailivat hänen opastuksellaan kynnyksiä ja lattioita.
He oppivat taidon ja saivat palkkaa. Valmistuviin huoneisiin
ilmestyi heti eloa ja lämpöä; rouva Vuorimiehen aistikkaat
ikkunaverhot ja elävät kukat. Hän oli ihmetarhuri! Hänen
ikkunakukkasensa loistivat värikkäinä paitsi keväällä myös syksyllä,
keskitalvellakin.
He siirtyivät uuteen taloonsa, kun verstas, ensimmäinen
asuinhuone ja keittiö tulivat kuntoon. Tällöin kävimme heidän
luonaan tupaantuliaisilla. Rouva tarjosi hyvää kahvia, marjamehua ja
kakkua monenlaista. Rattoisa, nuorekas henki tuoksahteli talon
honkapuisista hirsiseinistä, vernissantuoksuisista ovista ja
ikkunoista. He puhuivat suunnitelmistaan kuin nuori pari. Naisilla
oli verhonsa, mattonsa ja kukkansa. Me miehet astelimme
verstashuoneeseen.
Siellä oli ammattimiehen työpöytä ja kalusto, seinillä
raksuttelivat jo kellotkin vanhaa tuttua lauluaan. Oli ollut mieltä
rauhoittavaa ja sydäntä virkistävää astua Vuorimiehen verstaaseen,
jo vanhassakin talossa. Kellojen hilpeä käynti ja työteliään miehen
harkittu rauhallisuus, oli kiintoisa yhdistelmä ja vaikutti
kävijäänkin samalla tavalla, toimeen innoittavasti ja
rauhoittavasti. Kellot oli asetettu entiseen tapaan. Uutta oli
tausta, hirsiseinien valkoinen, pihkantuntuinen tuoreus. Siinä uuden
seinän vanhassa naulassa raksutteli vanhoja tuttujamme, vahvaa
”ankkuria”, keveää ”silinteriä”, pyöreää ”vekkaria”, nelikulmaista
musiikki”pöytyriä”, ylempänä seinillä ruutukukkaiset tupakellot,
käkeä kukuttavaiset salikellot, nurkassa itse komea kruunupää
kuningatar, pyöreänaama, kädet lanteilla kuin mikäkin Pohjolan
emäntä. Näyttipä kuin se olisi rykäissyt ja ryhtynyt pitämään
puhetta minulle: Niinkuin näet, olen muuttanut perheeni kanssa. Istu
ja ihmettele!
Niin tein. Istuuduin tuttuun keinutuoliin. Vuorimies korkeaan
mestarintuoliinsa, jossa taitavaan tapaansa pisti tupakaksi, kopisti
ja pyöritteli savuketta, raapaisi tulta.
Hän oli kyhäräinen, kuten kellosepät tavallisesti. Elinvuosia ei
ollut montakaan enää jäljellä, siitä muistuttelivat heikot,
pidättelevät yskähdykset, kalpea poski, vavahteleva käsi. Mutta mitä
jäljellä oli, se oli hienosti hiottua, tarkasti käyvää, sitkeästi
elämästä kiinni pitävää. Tämä vanha avaimella vedettävä ankkuri
kävisi vetonsa loppuun, jätättämättä, ennättämättä, mestarin
takuulla. Nyt alkava kesä, tämä kärsivällisyyttä kysyvä
rakennusvaihe oli kuin viimeinen tarkistus pienine rasvatippoineen.
Tämän jälkeen tuskin voitaisiin korjata enää. Se oli järkkymätön
elämän laki. Sitä ei itse mestarikaan voinut kieltää eikä kiertää …
Istuimme vähin puhein omissa mietteissämme. Aurinko vaipui,
hirsiseinä himmeni. Mutta kellot naksuttivat omaa tahtiaan, oman
tehtävänsä ja laatunsa mukaisesti.
Kotiuduimme iltamyöhäisellä näiltä Vuorimiesten
tupaantuliaisilta. Palasimme rikkaampina kuin olimme menneet.
Ankkuri- ja silinterikellomme raksuttivat, tuore vernissa kihosi,
kukat loistivat ja tuoksuivat. Miten yksi ihminen ja ihmispari voi
antaa toiselle niin paljon, vaikka näytteleekin vain keskeneräistä
taloansa, kuihtuvia kukkiansa ja eri tahdissa raksuttavia
kellojaan!"