TAKSIMATKOJA

Eräs jouluaatonaatto Nummelan taksissa.

Oli jouluaaton aatto. Elettiin vuotta 1970. Tienasin opiskelurahoja tuuraamalla taksikuskeja aina viikonloppuisin ja juhlapyhinä. Nyt oli vuorossa tuurata Luodon Einon taksia.

Joulunalusviikko oli Nummelan takseille kiireistä aikaa, sillä kaupungista tuli paljon lomanviettäjiä Nummelan täysihoitoloihin, Luontolaan, Päivölään ja Hopeaniemeen. Nummelan linja-autoasemalta sain kyydittäväkseni kaksi vanhempaa rouvaa, jotka olivat menossa Hopeaniemeen. He olivat jo astumassa kyytiin, kun huomasin laiturilla iäkkään papan, joka kyseli muilta matkustajilta, minnekähän hänen pitäisi nyt mennä. Hän näytti paperilappusta, johon oli merkitty määränpääksi Hopeaniemen luontaishoitola. Lopussa luki vielä, että kyllä Jumala johdattaa oikeaan paikkaan. Taksissa istuvat rouvat olivat hyvin ystävällisiä ja niin pappa otettiin samaan kyytiin.

Matkan aikana pappa kertoi, että lapset olivat ostaneet hänelle lomaviikon joululahjaksi ja laittaneet hänet linja-autoon ja sitten vielä antaneet varmuuden vuoksi paperilapun, jossa oli lomapaikan nimi ja osoite. Hän kertoili myös, miten Jumala oli häntä koko elämän ajan johdatellut ja että tälläkin matkalla oli jo johdatusta, kun hän osui juuri samaan paikkaan matkaavien rouvien kanssa taksiin.
Ilma oli pikkuisen pakkasen puolella, lunta maassa ja pienemmät tiet, kuten Hopeaniemeenkin vievä tie, olivat todella liukkaita. Varovaisesti piti autoilijoiden ajaa, taksienkin, vaikka kiirettä piti ja kyydittäviä riitti jonoksi asti.

Kun lähestyimme määränpäätä, ohitimme potkukelkkailijan. Hän potkutteli vauhdikkaasti ja totesimme, että nyt näyttää olevan luistava kelkkakeli. Hetken päästä ajoi vastaan ahtaassa kurvissa punainen taksi, jota ajoi Seppo Toivanen. Hän oli Nummelan vakituisia taksikuskeja, mutta tie oli siinä kohdassa todella kapea ja liukas eikä yhteentörmäystä voinut välttää. Onneksi kummatkin ajoimme hiljaista nopeutta, mutta silti vastaantuleva auto ajautui ojaan ja minunkin autoni kärsi vaurioita. Kukaan ei onneksi loukkaantunut, mutta kummankin auton matka päättyi siihen. Kömmimme ulos autosta ja pohdimme, mitenkä matkaa jatketaan.

Aikaisemmin ohitettu potkukelkkailija ehti paikalle ja päivittelyjen jälkeen hän toivotti kaikille hyvää joulua. Hän oli Hopeaniemen hoitajia ja oli menossa töihin. Koska matkaa oli enää jäljellä vain pari sataa metriä, hän kehotti pappaa istumaan potkurin kyytiin. Mukana olleet rouvat olivat parempikuntoisia ja kävelivät loppumatkan. Siinä hoitajan potkukelkassa istuessaan pappa vielä kiitteli hyvästä kyydistä ja totesi, että taas Jumala johdatti hänet oikeaan osoitteeseen, vaiherikkaan matkan jälkeen.

Nummelan TAXI ja ”pirssikuskit”

Nummelan funkkistyylinen taksikoppi sijaitsi Asemantiellä Auran liiketalon lähellä ennen kuin se siirtyi 60-luvun lopulla uuden Osl.Auran kiinteistön tiloihin Tuusan pellolle. Uusi huone oli nykyaikaisempi, lämpimämpi, sisälsi juoksevan veden ja vessan mutta kalustus oli lähes sama kuin edellisessä. Kalusteena oli puhelin, kirjoituspöytä, sohva pöytineen ja pari tuolia. Vessassa oli soodapurkki närästysvaivoista kärsiville.

Muistikuvissani on tapaus kun Eino Luoto oli ostanut uuden Ford Zebhyr-merkkisen auton ja elokuinen voimakas myrsky kaatoi ison, vanteilla vahvistetun koivun suoraan Luodon auton päälle niin, että auto painui katostaan kasaan ja runko vääräksi. ( paikallislehti on julkaissut artikkelin). Vanha taksikoppi välttyi nipin napin vaurioilta.

Niihin aikoihin takseina toimivat mm Eero Aho, Lauri Luoto, Eino Luoto, Urho Lintumaa. Vaikka tiet olivat sorapäällysteisiä ja melko lailla huonokuntoisiakin, autot pysyivät hyvinä ja edustuskuntoisina, asiakkaiden palvelukseen sopivina eikä onnettomuuksia juurikaan tapahtunut. 

60-luvun puolivälissä Nummelan elämä vilkastui. taksit vaihtuivat ”mersuihin”, keskipisteen ympärille tiet asfaltoitiin, Saaren Reiska jakoi bensaa kopin vieressä olevalla Shell-huoltoasemalla, Tehokalusteessa (Martela) tehtiin tuoleja ja toimistokalusteita runsaammin ja siirryttiin kesäaikana viisipäiväiseen työviikkoon tekemällä muut päivät tuntia pidempään, Rakvesi valmisti öljysäiliöitä ja ammattikurssikeskus koulutti työntekijöitä. Kehätien rakentaminen harjun taakse ja pitkin harjua Hangosta  Hyvinkäälle paransi liikennettä Lohjankin suuntaan. Uutta kouluakin alettiin rakentaa kivikoulun rinnalle.

Vapaa-aika lisääntyi ja takseja tarvittiin ja käytettiin. Viikonloppuisin kyydityksiä oli lähes ympäri vuorokauden. Nuoriso, jolla ei vielä ollut autoa ja ajokorttia keräsivät porukan ja ottivat taksikyydin tanssipaikoille, aluksi Nummenkylän lavalle ja sittemmin Lohjan lavalle. Vanhempi nuoriso tyytyi viettämään vapaa-aikaa paikallisissa, Hiisi-,Sarkka- ja Airmotelli-ravintoloissa.

Takseilta toivottiin enemmän palvelua, autoissa piti olla radion lisäksi mm, kasettisoitin, josta voi kuunnella ajon aikana ”piitles- musiikkia” ja humppaa. C-kasetit olivat uutta ja niiden soittamiseen soveltuva MOCOMA-soitin, joka melkein muutaman soiton jälkeen tuhosi koko kasetin niin, että sen nauhaa sai  kerätä auton lattialta. Nuoriso tuntui tietävän minkä taksin halusi valita, vaikkei valintamahdollisuutta ollutkaan, vaan jonossa ensimmäisenä oleva oli valittava. Tuntui siltä, että nuoriso kyttäsi nurkan takana niin kauan kun vuoroon tuli soittimella varustettu auto ja nuorempi kuljettaja.

Tupakointi oli yleensä sallittua kaikkialla, niin myös taksissa ja se aiheutti harmia, hajua ja pieniä palovaurioita penkeille. Oksennuspussit piti olla varmuuden vuoksi helposti saatavilla ja niitä myös käytettiin tai ainakin yritettiin käyttää. Jälkien siivoaminen oli hirveätä, vaikka yleensä asiakas sen maksoi. Monesti yöllä juhlimisen jälkeen asiakkaille piti hankkia janojuomaksi viinaksia pimeiltä trokareilta ja niitä haettiin jopa Lohjalta saakka. Ehkäisyvälineiden kysyntäkin lisääntyi ja niitä piti olla varmuudella mukana, se oli sellainen viimeinen ”ovensuukysymys” kyydityksen päättyessä.

En olisi uskonut millaiseen mielenkiintoiseen tehtävään ryhdyin kun Toivasen Seppo, joka oli ostanut taksin parivuotta aiemmin, pyysi minua tuuraamaan viikonloppuisin ja muina aikoina, sillä hän alkoi jo kyllästyä yövalvomisiin. Taksin kuljettajilla ei ollut silloin mitään työaikaa eli aina piti olla valmiina tarjoamaan asiakkaille kyytejä. Myöhemmin tuurasin myös Luodon Einon taksia.

Taksissa kuuli viimeisimmät uutiset ja pirssimiehet yleisesti pystyivät ennustamaan tulevaisuuden, taloudellisen tilanteen, sairaustapauksissa antoivat diagnoosin  ennen lääkäriin menoa ja lohdutuksen sanoja vaikeuksiin joutuneille, jopa kun äitiä vietiin synnyttämään, tiesivät tuleeko tyttö vai poika.

Opin tehtävässä myös sen, että humalainen ei välttämättä ole sairas ja hän todennäköisesti paranee jo huomiseksi, jolloin pitää olla ahkerasti sorvin ääressä. Asiakasta oli silloin autettava vaikka kotiinsa sänkyyn asti. Oli myös tapauksia jolloin kyydistä maksuun ei ollut riittävästi markkoja tai ei ollut lainkaan, silloin otettiin joku esine, kello, koru tai muu pantiksi, jonka asiakas sitten tuli lunastamaan kun oli saanut raahaa tienattua. Tosin taksikopin piirongin laatikossa oli lunastamattomia kelloja ja koruja aivan riittävästi.

Vaitiolovelvollisuus kuului perusasioihin eikä siitä lipsuttu, samoin kollegialisuus taksareiden kesken oli hyve ja tarvittaessa autettiin toisiamme parhaalla mahdollisella tavalla. Vanhemmat kuljettajat auliisti ohjasivat ja perehdyttivät nuorempia.

Nuori pirssikuski hääparia kyytimässä heinäkuussa 1971

Hääpari tilasi kuljetuksen Vihdin kirkosta juhlapaikkaan Nummelan Hiisi-ravintolaan ja sitten juhlien jälkeen tuoreen avioparin yhteiseen kotiin Espoon Olariin.

Otin tilauksen vastaan ja lupasin olla ajoissa kirkon edessä auto puunattuna ja muutenkin siistissä kunnossa. Muuta rekvisiittaa ei tarvinnut, ei purkkeja tai ”vastanaineet”-kylttejä.

Oli kesäinen lämmin ja aurinkoinen lauantai-iltapäivä, kun onnellinen pariskunta saapui riisisateessa kukkasin koristeltuna autoon, ensimmäiset shampanjat kilistettiin heti, kun päästiin matkaan. Ravintola Hiiden edessä oli jo häävieraita ja paikallisia ottamassa tuoreen avioparin taputuksin vastaan. Juhlat ravintolassa jatkuivat hieman yli puolen yön.

Oliko juhlissa tapahtunut jotain epämiellyttävää, sillä kotimatka Olariin oli avioparilla vaitonainen. Käsittääkseni kumpikaan ei ollut nauttinut liikaa juhlajuomaa. He istuivat takapenkillä erillään toisistaan ja tuntui siltä, että puheenaiheet olivat vähissä. Yritin varovaisesti kysellä juhlien onnistumisesta, johon sain vain sulhaselta lyhyen kommentin. Yritin myös valita radiosta ja kasetilta jotain aiheeseen sopivaa tunnelmamusiikkia. Sekään ei auttanut. Morsian oli allapäin ja sulhanenkin keskittyi vain navigointiin.

Kun vihdoin päästiin perille Olariin avioparin talon eteen kysyi sulhanen morsiamelta avainta ulko-oven avaamista varten , että saisi oven ensin avattua ja pääsisi kantamaan siipan yli kynnyksen. Silloin morsian tiuskaisi ettei anna avainta ja sanoi jäävänsä autoon. No, odottelin tilanteen laukeamista sillä minulla ei ollut mitään kiirettä, kuuntelin vain taksamittarin raksutusta ja hiljaista musiikkia kasetilta, Beatlesia ja Tapani Kansan laulua. ”Äidin pikkupoika…, päättyneet on päivät…” jne.

Noin vartin kuluttua morsian suostui tulemaan autosta ja meni ulko-oven luo, mutta ei antanut avainta vaan löi käsilaukulla sulhasta päähän. Säpsähdin, että pitäisikö minun jotenkin puuttua asiaan. Onneksi tilanne jäi siihen ja sulhanen, huomatessaan minun vaivautuneen, tuli selittämään, että kyllä tämä tästä, jos nyt odotellaan vielä. Lopulta avain sitten löytyi ja sulhanen tuli tapahtumasta pahoitellen maksamaan kyydin. Toivotin avioparille kaikesta huolimatta onnea yhteiselle elämäntaipaleelle.

Toivottavasti ensimmäinen riita näin varhaisessa vaiheessa oli onneksi ja antoi sopuisan yhteiselon tulevalle.

Paluumatkalla aamuyöllä mietin tapahtumaa,  miten vaikeaa on puolison valinta. Oliko tässä valittu oikein. Mistä muuten tietää kuka on se oikea. Päätin, että minulla ei olisi mitään kiirettä ja muistin erään hyvän ystäväni teologian opiskelijan ohjeen: Kun se oikea hetki tulee ja oikea ihminen on kohdalla silloin tuntee isojen kellojen kumahtelevan sisimmässään ja se on menoa se. Ihastukset ovat vain pienten kellojen kilinää.

Menneitä muistellen Timo Myyryläinen , helmikuu 2018, tammi-helmikuu  2019