Päivitetty 8.12.2003

Rohdoskauppa

Kemikaliokauppa sotien jälkeen, ehkä 1950-luvun alussa.

Kirjailija Urho Karhumäki kuvaa romaanissaan Viulu ja posetiivi (ilm. 1944) sivuilla 359-361 Vanhanummelan taloa ja asukkaita seuraavasti:

Punaisessa puotitalossa eli laillisesti rekisteröityä elinkeinoansa harjoitteleva tuttavaperhe, rohdoskauppias ja rouva, omat vastamaansa heilläkin, vaikka kahden valtamaakunnan ja kaupungin välinen maantieliikenne vyöryi rappujen ohitse. Tässä ihmiskohtalossa oli vaikeasti voitettavana vastamaana miehen parantumaton sairaus. Kuinka kauan ja hienon joustavasti he sitä vastaan taistelivatkaan? Yli kaksikymmentä vuotta! Talon isäntä sairasteli vain aika ajoittain kotona, enimmät ajat häntä hoidettiin tautinsa edellyttämissä parantoloissa, jopa ulkomailla. Rouvan oli toimellansa hankittava tähän tarvittavat varat. Se varmaankaan ei ollut niin helppoa kuin sivusta katselijan silmään näytti. Mutta tämä rouva oli myös joustavaa sukupuuta, perintähienoa sitäpaitsi. Kun vähäinen liiketoiminta ei tuottanut raskasta kohtaloveroa, hankki hän sivutoimia, sellaisia, jotka pystyi taidolla ja asiakkaitansa tyydyttävästi suorittamaan. Hän teki käännöstöitä ja piti yksityisoppilaita, useampaa luokkaakin yhtä aikaa. Oli siinä tunteja aamuin, illoin, vielä keskipäivälläkin. Toisella korvalla oli kuunneltava, milloin puodin kello kilahti.

Joku aina tarvitsi joitakin tippoja, partaterän tai hammastahnaa, ei liian usein, koska maakunnan mies on visusti harkitsevainen sellaisiin tarpeisiinsa nähden. Eivätkä ne oppilaatkaan olleet aina herranheleimpia kukkasia, vaikka oman vanhemman silmään siltä näyttivät. Yksityisoppilas, pahaisempikin napataatta, katselee opettajaansa vähän noin niinkuin kapitalistin silmällä: Älä sinä opettaja liikoja . . . Pappa minun tuntini maksaa . . . Mutta se pappa, enempää kuin mamma, ei ole kovinkaan tyytyväinen, jos tämä toivorikas vesa ei satukaan täyttämään kaikkia toiveita, ei läpäise talven lukemisella oppikoulun toiselle tai kolmannelle luokalle. Heikko opettaja! Vaikka minä niin hyvin maksoin! Maksoivatko he niin hyvin? Ehkä, rohdoskaupan rouva ei kuitenkaan valittanut. Tietääkseni ei ollut syytä vanhemmillakaan. Hänen oppilaansa läpäisivät ihmeteltävän hyvin.

Hänellä oli yksilöllinen, joustava opetustapa, ja varsinkin kielissä hän oli etevä. Sen tulin kokemaan tuntioppilaana, jonka puolesta ”pappa ei maksanut”, myös tehtaamme vieraskielisessä kirjeenvaihdossa, jota hän useat vuodet hoiteli. Englanti oli hänelle hebreaa, mutta milloin mannermainen kirje tuli luettavaksi tai vastattavaksi tai molempia tehtäväksi, kuten tavallisesti, niin jopa leikkasi. Kielitaito ja taju näytti olevan hänellä verissä, myös hengessä, hän suorastaan nautti sellaisesta työstä, niinkuin näennäisesti myös raskaasta opettajantoimestansa. Ellei näin ollut asianlaita, niin hän oli mainio ”naisnäyttelijä”, naapureihinsa nähden hieno, kaikissa tilanteissa itsensä hallitseva persoonallisuus joka tapauksessa.

Hän toimi myös tulkkinamme, milloin meillä kävi ulkomaalaisia liiketuttavia, parhaimpina vuosinamme ei niinkään harvoin. Oli turvallista johtaa hänet vieraan ”leijonan” häkkiin. Hän liikkui siellä kuin kotonaan. Juttu juoksi luontevasti. Hupaisa sitä oli sivustakin seurata, vaikka itse ei olisi sanakaan ymmärtänyt. Eräs pianotehtailija, joka kävi meillä usean kerran, lausui minulle vilpittömän ihastuksensa hänestä:

- Hieno nainen! Suurenmoinen kerrassaan! Onko teillä enemmänkin tuollaisia?

- Vaikka minkä verran! valehtelin minä silmää räpäyttämättä, muutamalla valitulla sanalla.

Nyt hän on leski, käynniltään hiljentynyt, ohimoiltaan harmaantunut, mutta hieno nainen yhä edelleen.