Wihdistä

 Itsenäisyyspäivänä Nummelan Seuratalolla

Silmäilin tässä juuri uteliaana Länsi-Uusimaan tiistainumeroa, jonka – ikävä kyllä - saan aina vasta torstaina, odottaen, mitä nyt mahdettanee kirjoittaa Enäjärven nuorisoseuran juhlasta. – Ei mitään! – Siispä tartun itse kynään pannakseni hieman paperille näkemisiäni ja kuulemisiani sieltä.

Tieto arvokkaasta ohjelmasta oli koonnut salin täyteisen yleisön melkeinpä joka puolelta Vihtiä, kenties kauempaakin. Koska Kirkkonummen "musikantit" hieman myöhästyivät, aloitti juhlan Vihdin mieskuoro laulullansa. Kenties se, että oli odottanut torvilla soitettavaksi jotain reipasta marssia, sai laulun kuulostamaan hieman ohuelta ja heikolta suuressa salissa.

Herra Helle lausui yleisön tervetulleeksi. Jopa sentään saapuivat soittajatkin "pillit pusseissaan". Pian tärisyttikin seiniä reippaat marssintahdit. Johtaja Karhumäki juhlapuhujana esitteli tavaraa, henkeä suurempia arvoja. Koti, isänmaa, vapaus saattavat uhriks' ottaa hengenkin. – Puhe oli sisältörikas ja esitystapa mukanaan vievä. Nti Bernhardin taidokkaat pianoesitykset yleisö otti mieltymyksellä vastaan. Saatiin "taputetuksi" ylimääräinenkin. Edellisen säestyksellä lauloi hra Hihlman muutamia lauluja. Esittäjä luonnollisesti oli tehtävänsä tasalla, mutta laulun "Sten Sture" sijasta kaipasin esim. "Sotilaspoikaa".

Illan päänumero oli luonnollisesti op. Urho Karhumäen odotettu näytelmä "Härkmanin pojat". En ole ollut tilaisuudessa vertaamaan, onko aihe sama kuin samannimisen romaanin.

Kappaleella on synkkä tausta – isonvihan vainovuodet. Kuitenkin tekijä on taitavalla tavalla osannut piirtää siihen kirkkaita, valoisia kohtia, joten 5-näyt. kappale ei raskaudella muserra katsojaa. Traagillisuus ja koomillisuus, jotka pingoitettuina kumpikin ovat lähellä toinen toistaan – saattaen siten tragedian muuttaakin komediaksi ja päinvastoin, olivat tässä kappaleessa sopivina annoksina – vuoroin kostuttaen katsojan silmäkulmaa, vuoroin kutittaen hänen nauruhermojaan. Sama piirre muistuu mieleeni "Pohjalaisissa".

Kappaleen juoni lyhyesti: Keuruun pappilassa asuu vanha kirkkoherra Härman 2 poikansa ja tyttärensä kanssa. Vanhempi poika, Yrjö – hänkin pappi – on naimisissa, Antti nuorempi, ei. Iloista elämää, naurua, laulua on siellä, kunnes tulee tieto, joka murskaa rauhalliset ajatukset. Sota! Tuo yksi sana kykenee tekemään äsken iloisesta, huolettomasta ihmislapsesta synkän, onnettomuutta aavistavan. Sosan hyökylaine pyyhkäisee sinne Suomen saloseuduillekin vieden henkilöt kovia kokemaan, taistelemaan, kärsimään.

Yrjö Härkman jättää kotinsa lähteäkseen vainolaista vastaan ja häntä seuraavat kylän nuoret miehet. Antti Härkman jää kotiin. Pelkuri-kenraali Lybecker väistää taistelua. Yrjä Härkman ja hänen seuralaisensa eivät siis saa taisteluintoaan tyydytetyksi hänen joukoissaan. Yrjö muodostaa oman sissijoukon, josta pian tulee venäläisten pelkäämä ja vihaama. Mutta mitä voi pieni, urheakin joukko ylivoimaa vastaan, kun ei Ruotsista saada apua!

Pappi-soturi alkaa itsekin jo aavistaa taistelunsa mahdottomuuden. Voimakkaat intohimot raastavat häntä. Rakkaus sukuun ja vaimoon, joka haluaisi säilyttää hänet kotia varten, rakkaus isänmaahan, jonka kautta hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään monen muun kodin onnettomuuden, velvollisuudet pappina, velvollisuus miehenä, kaikki nämä ristiriidat kiusaavat hänet aivan epätoivon ja synkkyyden kuiluun. Puristettu nyrkki kohotettuna kohden taivasta, jossa luonnonvoimat raivoavat, mies kiroamassa Jumalaansa. (Kohta saattoi kenties jotkut katsojat pitämään sitä liian räikeänä.) Kuitenkaan ei kohta tuntunut luonnottomalta, kun huomasi, millaisessa tuskassa, puolihoureissa mies oli. Hän katuu, pyytää anteeksi, saa rauhan. Päätös on luja. Puolustus viimeiseen saakka. Ryssät yrittävät vallata sissien lujitettua asemaa. Taistelu. Suomalaisten voitto. Yrjö Härman haavoittuu kuolettavasti. Ennen kuolemaansa hän ennättää hyvästellä kaikki läheisensä. Vaimonsa, jonka luona hän ei ole ennättänyt olla, hän jättää veljellensä, jotta tämä ottaisi hänet omakseen. Siinä kotoisen pappilan pihalla Yrjö Härkman, aamuauringon kultaisten säteiden luodessa hohdetta kuolevan kasvoille, vetää viimeisen hengähdyksensä. Tuo kirkas kajastus on kuin symbolina koittavasta paremmasta ajasta, jonka takaa sitten kaukaisuudessa haamottaa – itsenäisyys.

Näytelmän esityksessä kiinnittyi huomio ensinnä päähenkilöön, Yrjö Härkmaniin. Osan esittäjä, hra O. Sipilä, teki työtä todella hengessä ja totuudessa. Eläytyminen osaan oli täydellinen. Ulkonaisetkin seikat täydensivät tehoa. Antti – Yrjön veli – vaatimaton, mutta uskollinen, oli saanut esittäjäkseen itse tekijän, joten se osa oli – voisi sanoa – elettyä. Tva Karhumäki Annana, Yrjön onnellisena ja onnettomana vaimoa, oli hillitty ja lempeä. Toisinaan kaipasi hieman enemmän värikkyyttä. Kaarinan osa, reipas ja rohkea, kiitollinen vietäväksi, olisi sekin vaatinut sentään tunteen syvyyttä ja parempaa eläytymistä, ettei nauru olisi tullut aivan vakavissa tilanteissa. Matti ja Riikka, pappilan palvelijat, olivat huvittavat. Pekka – Riikan poika – valehteleva, suurisuinen vekara, jota kuitenkin isänmaanrakkaus innoittaa, oli saanut kerrassaan erinomaisen esittäjän hra E. Leinosta. Osa oli ehdottomasti parhaimpia. Pekan kuolema III:ssa näytöksessä todella suretti, jollei olisi nähnyt häntä taas kylänpoikana IV:ssä näytöksessä. Kenraali Lybecker "Stössensä" kanssa oli aikalailla "lyypekkeriä". Muut pienemmät osat olivat myös – joitain upseereja lukuunottamatta – varmoissa käsissä. Niinpä Keuruun kirkkoherra oli uskottava, samoin venäläinen kapteeni Popoff.

Yhteisnäyttely oli aika hyvää. Tuntui kuin kaikki näyttelijät olisivat olleet hengen innoittamia, ehkäpä juuri tekijän ansiota. Näyttämöllepano aika huoliteltu. Puvut ja naamioitus harkittuja. Näki, että paljon vaivaa ja huolta oli vaadittu, mutta sitten saattavatkin esittäjät olla tyytyväisiä. – Voisihan kyllä sanoa, että jokunen repliikki unohtui, kuiskari toimi joskus liian innostuneesti, yksi ja toinen pieni kömpelyys hyppäsi esiin, mutta sellaisille saattaa nyt hyvin ummistaa silmänsä. Ainahan sellaisia sattuu – vallankin "ensi-illoissa".

Yleisö osoitti innokkaasti suosiotaan. Tekijä esiin useampaan kertaan. Kukkalaite pienen saattajansa kera saavutti tekijän.

Lopuksi "Maamme" torvien säestyksellä. Siihen yhtyivät lavalta myös elävät ja "kuolleet".

Ehdottomasti onnistunut juhla!

(Kirjoittaja nimimerkki Pieti)