Veikko Hellen kertomaa

Me "miehet" käytiin saunomassa omalla vuorollamme. Se tarkoitti me pojat, viisi kappaletta. Isä oli joskus joukossamme ja oli ainakin ensialkuun ainoa, joka ajoi partansa saunassa käydessään, pojatkin sitten myöhemmin. Se tapahtui tietysti veitsellä, ei silloin muita parranajovälineitä tunnettu. Sitä olen jälkeenkin päin muistellut, miten se kävi häneltä ilman peiliä. Toisessa kädessä oli veitsi ja toisella hän pingoitti poskinahkaa saadakseen ajettavan kohdan sileämmäksi.

Välillä poikain kesken käytiin myös löylykilpailuja. Erään kerran Esko oli verstaalta tuonut tullessaan mirklattaessa syntyvää hienoa metallijauhetta ja puhalsi sitä kämmeneltään salaa minun ja Jaskan harteille kun juuri oli heitetty löylyä. Seurauksena oli sellainen polte, että meille tuli kiire parvesta alas. Esko ei ollut tietääkseenkään, istui vain urhollisena ja voitti tietenkin kilpailun. Jälkeenpäin hän kyllä itse myönsi petoksensa, eikä palkintoja jaettu.

Saunakammarin oven edessä ulkona oli saunapataakin suurempi pata muurattu kuoppaan ja padan alle suurehko tulipesä. Se oli puuseppäliikemiehen liiman keitin. Isä osti joltain nahkurilta kuivattuja kalkittuja nahkoja, jotka olivat liiman raaka-aineena ja sen vuoksi liimaa sanottiinkin nahkaliimaksi. Se oli niihin aikoihin puuseppien käyttämä ainoa liima, silloin ei vielä näitä kylmiä liimoja tunnettu.

Liiman valmistus tapahtui niin, että ne nahat keitettiin siinä padassa sulaksi, hyytelömäiseksi massaksi, joka sitten kaadettiin sitä varten tehtyihin liimakaukalohin. Siinä tämä hyytelö sai jäähtyä ja seuraava työvaihe oli sen leikkaaminen paloiksi, joiden suuruus oli ehkä noin 20 senttiä toisin ja 10 senttiä toisinpäin. Nämä noin sentin vahvuiset viipaleet asetettiin verkoille kuivumaan ja sen jälkeen liima oli valmista käytettäväksi. Tosin se oli ennen käyttöä uudelleen sulatettava, mutta se tapahtui sitten jo verstaan lieden äärellä ja oli liimapojan tehtävä.

Tämä kalkittujen nahkojen liimaksi keittäminen oli isäni erikoishomma. En koskaan nähnyt siinä työssä ketään muuta. Isäni nousi kesäaamuisin varhain ja joskus hyvin runollisesti kertoi keskustelleensa viereiseen kuuseen pesiytyneen kottaraispariskunnan kanssa, joka ei ollenkaan tykännyt syntyneestä savusta enempää kuin ehkä vähän kitkerästä hajustakaan.

Keskellä pihamaata oli "suihkukaivo". Se oli pyöreä, noin kolme metriä läpimitaltaan oleva, ehkä noin runsas puoli metriä syvä allas ja keskellä oli putki, josta veden kuului "suihkuta". Ja kyllähän se suihkusikin riippuen kuitenkin siitä, oliko kottaraisen pesäkuuseen nostetussa tynnyrissä vettä suihkuun tulemassa. Ei sitä sittemmin enää vesitettykään, koska työlästä hommaa sen säiliön täyttäminen oli. Mutta se allas oli tyhjänäkin kaunis kukkaistutuksineen siinä ympärillä.

Samassa pihassa oli myös mansikkamaa ja runsaasti omenapuita. Syksyisin kävivät "varkaat" verottamassa omenasatoa, aivan niin kuin mekin muiden puutarhoissa. Sellaista ei katsottu rikokseksi, se oli poikasten syksyistä seikkailua, joskus olivat tytötkin mukana.

Ystävällisimpänä puutarhansa vartijana pidän ehdottomasti Posti-Bergmania. Hänenkin laajassa ja vähän villiintyneessä hedelmätarhassaan käytiin silloin tällöin. Kerran tapahtui niin, että olimme luulleet kiivenneemme luumupuuhun. Omistaja oli hiljaisin askelin liikkeellä silloinkin, tuli saman puun juurelle, kotvan kuunneltuaan puussa olevien kuiskailua huusi heille: Ei se ole luumupuu, se on vahtera. Niin kuin olikin. Arvaa sen, että oli vähän noloa tulla puusta alas, kun Bergmanni oli jäänyt siihen odottelemaan.

Omenia tällaisilla "varkausretkillä" ei koskaan otettu enempää kuin mitä kohtuudella taskuihin mahtui. Myöhemmin kyllä, kun tuli muotiin ns. golfhousut, joissa oli leveät lahkeet ja jotka alapäästä oli sidottu säären mukaiseksi. Ne väljät lahkeet olivat taskuja paremmat säilytyspaikat. Ja ilmitulon vaarakin oli pienempi.

Jo ennen tällaisia pihanparannustöitä oli kototalomme täysin saneerattu, niin kuin nykyisin laajempia remonttitöitä sanotaan. Vaikka aikaisemmin "Bakmanin huvilassa" sijainnut puusepän verstas olikin uuden verstasrakennuksen valmistuttua siirretty sinne ja tilat otettu asumistarkoitukseen, ei tilaa ollut liiemmälti loppujen lopuksi yhdeksän jäsenisen perheen asuttavaksi.

Isä oli itse tehnyt laajennuspiirustukset. Se tiesi sitä, että vanhan talon eteen tuli suurehko eteistila ja näin laajentuneen rakennuksen päälle toinen kerros. Yläkertaan tuli kolme makuuhuonetta, isohko "saliksi" sanottu huone ja lisärakenteisen eteisen päälle eteisaula myös yläkertaan. Puutavara oli hankittu tukkeina, jotka oli sahattu Härköilän sahalla Anton Metson toimesta. Ne "taaplattiin" pihalle korkeaan tapuliin, jossa ne saivat kevätkauden kuivua. Työn teki Vihtori Tammilahti apulaisineen ja hyvä talo siitä tulikin ja tilaa oli aikaisempaan verrattuna suorastaan ylellisesti.

Kotimme, Toimela se oli alunperin nimeltään, oli koko Albertinkadun komistus. Se oli ainoa todellisesti kaksikerroksinen talo sillä kadulla, sillä muiden yläkerrostilat olivat vain "vinttikamareita". Siinä asui puusepän perhe, jonka päämiestä oli jo ruvettu sanomaan tehtailijaksi. Äiti kävi Martta-seuran ompeluilloissa ja vanhimmat pojat, Niilo ja Paavo friiastelivat vakituisesti "ylempisäätyisten" neitosten kanssa. Perheen elämässä taisi silloin kaikki olla kohdallaan. Emme ainakaan tienneet, vähiten me nuoremmat, että olisi ollut mitään suurempia vaikeuksia ainakaan toimentulon suhteen. Verstaassa oli runsaasti miehiä, puuseppiä ja muutama nainen "puleeraamassa". Yhtäkkiä se sitten kolahti. Isä kuoli aivoverenvuotoon ja pian sen jälkeen paljastui, että koko puusepänliike oli mitä suuremmissa vaikeuksissa niiden takuiden vuoksi, joihin isä oli mennyt Huonekalukeskus- nimisen liikkeen ja sen omistajan Santeri Juseliuksen puolesta. Näihin asioihin palaan joskus tuonnempana.

Siinä poikuusvuodet kuluivat. Niin kauan kun kävimme koulua, olivat kesät vapaita ainakin säännöllisemmistä töistä. Peruna- ja kasvimaiden perkaamista tietenkin oli ja verstaan siivoaminen. Se oli ainakin joka lauantainen työ, mutta usein viikollakin. Ainakin konepuolella saattoi olla paljonkin purua pois kannettavissa. Silloin ei vielä ollut imurilaitteita, ne tehtiin vasta myöhemmin. Kutterinpuruksi sitä sanottiin ja se oli sahanpurua sirkkelistä ja vannesahasta sekä oiko- ja tasohöylän lastua. Me vähäisimmät pojat, minä ja Jaakko kannoimme sitä suurissa selässä kannettavissa koreissa pihalla olevaan navettaan, joka oli jäänyt tyhjäksi, kun lehmän pidosta oli luovuttu. Purua saivat hakea rakennustensa fylliksi kaikki, jotka halusivat ja kerkisivät, eikä siitä muistaakseni mitään maksua peritty.

Kiillotusta myöten valmistuneet kalusteet myytiin edelleen helsinkiläisiin huonekaluliikkeisiin. Emme me nuoremmat pojat koskaan kuulleet tai emme ymmärtäneet, oliko verstaan kanssa vaikeampaa tai parempaa, se oli aikuisten asia. Lienee ollut kuitenkin pahemman laatuinen pula-aika tai lama, niin kuin nykyisin sanotaan, 20-30- lukujen taitteessa, sillä silloin ainakin Huonekalukeskus niminen liike teki konkurssin. Isä oli sen omistajan, vihtiläisen Santeri Juseliuksen vekseleissä ja lainoissa takaajana niin pitkälle, että ne veivät konkurssiin myös isän liikkeen. Tämä tilanne syntyi kuitenkin vasta isän kuoleman jälkeen, mutta juuri nämä vastoinkäymiset aiheuttivat ennenaikaisen kuoleman.

Hellen verstas "hyvin loppuvaiheessa". Kuvannut Heimo Harju 1976.

Kuolinpäivä oli lauantai, muistan sen erityisen hyvin. Olimme jääneet verstaalle työajan jälkeen kunnostamaan suksiamme seuraavana päivänä pidettäviä hiihtokilpailuja varten. Järvensivun muori, joka hyvin usein oli meillä, oli silloinkin ja tuli tuomaan tätä surun viestiä meille suksiamme tervaileville pojille. Se oli aika järkytys. Suksien voitelu jäi siihen, eikä meistä kukaan myöskään osallistunut seuraavan päivän kilpailuihin. Isän kuolema seuraamuksineen merkitsi mullistuksia puuseppä Hellen perheen elämässä.

Kuinka ylitsepääsemättömiin vaikeuksiin isä oli puusepänliikkeensä kanssa joutunut, selvisi meille vasta jälkeenpäin. Isä ei liikeasioistaan puhunut kuin äidille ja tuskinpa hänellekään aivan kaikkea, kantoi murheet yksin. Hänen kuoltuaan kaikki tietenkin laukesi. En tullut tietämään mitä kaikkea tapahtui ja minkälaisiin toimenpiteisiin oli perheen puolesta ryhdyttävä ja vielä vähemmän tiesin, mitä muulla taholla meidän päänmenoksemme oli tekeillä.

Seurauksena oli kuitenkin konkurssi ja verstaan ovien sulkeminen. Kaksi miestä muistan tältä ajalta ja näihin tapauksiin liittyen. He olivat kauppias K.A. Tainio täältä Nummelasta ja nimismies K.V. Korte Ojakkalasta, nimismiehen konttori sijaitsi siellä. Mahtoi olla niin, että Tainio oli määrätty konkurssipesän uskotuksi mieheksi, niin kuin kait asiaan kuului. Hän oli isäni pitkäaikainen, samoin kuin koko perheen tuttu, vaikkakaan tuskin erityinen ystävä. Hän "hoiti pesää", enkä tiedä mitä kaikkea siihen kuului, mutta usein hän niihin aikoihin meillä kävi.

Nimismies Korte on jäänyt mieleen sen huutokaupan meklarina, joka huutokauppa oli yksi seuraamus konkurssista ja jossa huutokaupattiin kaikki muu irtaimisto paitsi meille, perheelle, välttämättömät esineet. Esimerkiksi isän laaja kirjasto myytiin viimeistä nidettä myöten. Se tuntui erityisen ikävältä, kun tiesimme miten rakkaita juuri kirjat isälle olivat.

Siinä se sitten oli meidän, joskus niin hyvältä ja turvalliselta tuntuneen kodin rippeet. Ensin Niilo, vanhin pojista ja sittemmin myös Paavo, hänestä seuraava olivat jo avioituneet ja perustaneet omat perheensä. Äiti ja me nuoremmat lapset jouduimme pahempaan pulaan. Pahinta oli tyttärien, Vapun ja Kirstin laita, he olivat vielä niin nuoria, kouluikäisiä. Jaakko lopetteli yhteiskoulua Hangossa, ei ollut enää varaa jatkamiseen. Esko ja minä hakeuduimme töihin mitä saimme.

Omissa ajatuksissani kyti opinhalu, kaikesta tapahtuneesta huolimatta tiesin Työväen Akatemian, työväen korkeakouluksi vähän liioitellusti nimetyn opinahjon Kauniaisissa. Siellä oli muutama vihtiläinenkin opiskellut. Hakeuduin sinne, mutta pääsyni ei ollut itsestään selvä. Minun piti kirjoittaa artikkeli aiheesta, jota en enää muista, mutta se kuitenkin hyväksyttiin. Kurssi alkoi lokakuussa ja jatkui yli talven jonnekin Vapun vaiheille saakka.

En mennyt Akatemiaan valmistuakseni siellä johonkin nimenomaiseen tehtävään. Joillakin kyllä oli tulevaisuutensa suunnitelmat niin selkeät, että taisi olla jo työpaikkakin tiedossa, esimerkiksi joku kunnanvirasto. Mutta minulla ei ollut. Se oli minulle hyödyllinen talvikausi monessa mielessä, vaikka ei se työpaikkaa tuonutkaan, eikä ollut siinä mielessä hyödyksi myöhemminkään. Minä olin puuseppä ammatiltani ja sille pohjalle minun oli elämäni rakennettava, näin taisin silloin ajatella, vaikka joskus minusta on näin jälkeen päin tuntunut siltä, etten juurikaan osannut suunnitelmia tulevaisuutta ajatellen tehdä.