Harrastukset , Teatteri

Eläkkeensaajien Keskusliitto järjesti vuonna 2002 iltamaperinteen muistitiedonkeruun. Elämäni iltamat- keruuseen osallistui 112 muistelijaa. Ensimmäisen palkinnon sai Tapani Kovanen Espoosta ja toisen palkinnon Veikko Helle Nummelasta.
Veikko Hellen teksti (alla) on julkaistu Veteraani – lehdessä maaliskuussa 2003.


Molemmin puolin esirippua

Lapsuusajan muisteloita iltamista
Työväentalo Rientolassa Nummelassa


Varhaisemmat, aivan alusta alkaen edes jonkunlaiseen järjestykseen pantavissa olevat muistoni haarautuvat kolmeen eri kohteeseen. Koti ja kotiväki ovat tietysti ensimmäiset ja läheisimmät. Ja sen olen paanut merkille, mitä pidemmälle niistä ajallisesti etäännyn, sitä tärkeämmäksi ne vain tuntuvat käyvän. Kodin yhteydessä seinän takana ollut puusepän verstas on toinen. Se oli mieluisa paikka hyvältä tuoksuvine höylänlastuineen, ’penkkeineen ja työkaluineen, joihin koskeminen oli kiellettyä, mutta onnistui kuitenkin, kun oli valppaana. Kolmas näistä kohteista on työväentalo. Mieleni tekisi kirjoittaa se isolla alkukirjaimella. Oikeastaan sekin oli osa kotiympäristöä, sillä isä ja äiti olivat ”talolla” aina viikonloppuisin ja usein arki-iltaisinkin. Ei tämä kolmas kohde paljoakaan jäänyt kahden edellisen jälkeen, sillä se oli osa elämääni jo ennen syntymistäni, osa äitiäni,Aliinaa, sen enempää kuitenkaan silloin vielä osallistumatta.
Tämän muisteloimisen piiriin eivät nyt kuulu lapsuuteni koti eikä isäni verstas, niin rakkaita kuin ne olivatkin, vaan työväentalo. Siitä kerron.

*****

Työväenyhdistyksen melkeinpä ainoa tapa hankkia varoja toimintaansa varten oli iltamien järjestäminen. Ja niitä järjestettiin. Niitä oli eri laatuisia, oli tanssi-iltamia, ohjelmallisia iltamia ja sellaisia, joissa oli vain näytöskappale, niin kuin silloin taidettiin sanoa. Se oli useampi osainen ja kestoaika oli muutaman tunnin eli ”koko illan”. Se oli teatteritaiteen harrastamista joskus uskomattoman alkeellisissa oloissa, mitta noilta näyttämöiltä on moni suomalainen huipulle noussut näyttelijä saanut ”kipinänsä” ja alkutaitonsa.

Yhdistyksen ”näyttelijät”, puusepät vahvana runkona, olivat harjoitelleet taas kerran tällaisen useampinäytöksisen kokoillan näytöskappaleen, jonka nimen  olen unohtanut. Olisiko se ollut aiheeltaan historiallinen, kun muistan, että ainakin pääosien esittäjillä oli vähän erikoisemmat asusteet. Sekin oli mahdollista, että se olisi ollut Aleksis Kiven kirjoittama Karkurit. Tästä en ole kuitenkaan läheskään varma, kun ”ensi-illasta” on kulunut jo niin pitkä aika ja kun muistikin on väljehtynyt.

Kaksi aatelismiestä siinä kuitenkin oli päärooleissa. Toinen oli Volmari Viikholmi ja toinen oli Pulkka. Kyllä hänelläkin etunimi täytyi olla, mutta sitä ei käytetty, kun sukunimi oli niin helppo sanoa. Puuseppiä olivat kumpikin, Helsingistä Nummelaan Edvard Hellen Puusepänliikkeeseen tulleita.

Pulkka oli itseoikeutettu näytelmän ohjaaja, jos nyt sellaisesta sillä näyttämöllä ja siihen aikaan voitiin puhua. Hän nimittäin oli Helsingissä ollessaan ollut puuseppänä Kansallisteatterin kulissiverstaalla ja tullut tuntemaan monia nimekkäitä näyttelijöitä, ne kun olivat verstaalla teetätelleet yksiä ja toisia omiakin pikkutöitään. Helsinkiläispuuseppiä Viikholmikin oli. Hänen yhteyksistään teatteriin en koskaan ollut kuullut mitään, mutta helsinkiläisyys täällä maalaisoloissa oli arvo sinänsä ja sen katsottiin riittävän toisen pääosan saamiseen.

Todettakoon nyt vielä kuiskaajankin ansiot. Nimeltään hän oli Otto Stark, puuseppien klassikoita hänkin ja helsinkiläisverstailta tullut, kuinkas muuten. Hänen kuiskaajanlahjansa olivat siinä, että hänellä oli suun päälle ulottuvat tuuheat viikset ja pari katkennutta etuhammasta. Tuollaiset ”luonnonlahjat” olisivat riittäneet isommankin teatterin kuiskaajaksi.

Mutta nyt itse esitykseen.

Näytelmä oli edennyt kohtaukseen, jossa aatelismiehet ovat riitaantuneet ja Viikholmin kuuluu kuolla, kun Pulkka hänet ampuu. Sali oli hiiren hiljaa ja niin me pojankoltiaisetkin siinä näyttämön rampilla roikkuen. Jännitys oli huipussaan, tihentynyt niin kuin nykyisin taidetaan sanoa. Pulkka on tullut vasemmalta kiiltävä revolveri kädessään ja Viikholmi astuu esiin oikealta tuikea katse silmissään.

Miehet kohtaavat toisensa keskellä näyttämöä ja muutaman kiihkeän puheenvuoron jälkeen Pulkka kohottaa aseensa kohti Viikholmia ja vetää liipasinta. Juuri sillä silmänräpäyksellä aseen piti laueta ja korvia särkevän laukauksen kuulua yli näyttämön ja katsomon, jossa yleisö oli pakahtua jännityksestä, kun se värähtämättä seurasi tapahtumien kulkua. Mutta mitä nyt? Laukausta ei kuulu, missä vika, onko ruuti kostunut näyttämön hikisessä ilmastossa, ehtii joku jo tuskissaan katsomossa arvella. Ei ollut ruuti kostunut eikä aseen liipasin juuttunut.

Veljeni Paavo, joka kulissin takana oli tunnollisesti odottanut siihenastisen elämänsä tärkeintä tehtävää, oli torkahtanut. Hänellä oli kummassakin kädessään verstaalta tuotu sileäksi höylätty laudan pala, joita yhteen lyöden piti saada aikaan Pulkan revolverin terävä, hiljaisuuden repivä laukaus. Mutta uni oli voittanut Paavon.

Mutta näytelmän tapahtumien piti edetä. Pulkka esityksen ohjaajana parhaiten tiesi, että Viikholmin on nyt kuoltava. Henki pois toiselta pääosan esittäjältä, muuten näytelmä ei voi jatkua. Vedettyään vielä muutaman epätoivoisen kerran revolverin liipasinta ja Paavon laudanpalojen laukausta turhaan odottaen hän ratkaisi asian lyömällä tällä kelvottomalla aseella Viikholmia otsaan. Olihan tämä saatava hengiltä.

Viikhoolmi ei kuitenkaan ollut tällaiseen kuolemaan ollenkaan varautunut. Hän sai otsaansa verta vuotavan haavan ja sähisi ohi kaikkien kirjoitettujen repliikkien ”Pulkka perkele!” ja tarttui tämän aatelismiesröyhelöihin ja sylipaini oli valmis. Kuiskaaja nousi kopistaan tappelevia aatelisia rauhoittamaan ja silloin kuului odotettu laukauskin. Paavo oli herännyt siihen temmellykseen, löi laudanpalansa yhteen.

Hyvältä se laukaus kuuluikin, mutta pahasti myöhäisenä. Joku toimihenkilöistä sulki esiripun. Yleisö oli ymmällä. Se ei tiennyt, kuuluisiko taputtaa vai nauraa ja kun ei tiennyt, tekivät molempia.

Taion jälkeen näytelmä jatkui. Pitihän se saada päätökseen. Viikholmi makasi keskellä näyttämöä kuolleena ja Pulkka lausui paatoksella viimeiset kirjan mukaiset repliikit ruumiin yli kumartuneena.

Suuri historiallisen näytelmän esitys päättyi sillä kertaa siihen. Puusepät olivat panneet parastaan, mutta jouduttuaan ylivoimaisen ongelman eteen, kävi niin kuin näillä näyttämöillä joskus käy, että murhenäytelmästä tuleekin huvinäytelmä.

Taiteilijat laskeutuivat näyttämöltä ”rahvaan” keskuuteen osallistuakseen näytännön päätteeksi tavanmukaiseen ”tunnin tanssiin”. Viikholmi tanssi hantuuki päässä, eikä kenenkään tarvinnut kysyä miksi. Pulkalla oli selittämistä. Hän vakuutti, että Kansallisteatterissa pääosan esittäjä olisi menetellyt juuri samalla tavalla, kun kerran Paavo oli torkahtanut ja Viikhomin oli pakko kuolla.

Esitys jäi ainoaksi. Viikholmi ei enää ”ollut käytettävissä” ja Paavonkin tilalle olisi pitänyt hankkia joku toinen.

*****

Siirrytään sitten esiripun toiselle puolelle, yleisön puolelle.

Oli tanssi-iltamat ja Kattilamäen pojat soittivat kuten tavallisesti, Alpertti viulua ja Almus haitaria, jonka rivien määrää en tullut tietämään, taisi olla pari tai kolme, ei ainakaan enempää. Siihen aikaan olivat haitaritkin vähempirivisiä. Nykyisin niitä taitaa olla vähintään viisi. Niin muuttuu maailma.

Me veljeni Jaakon kanssa, ja olisiko Eskokin vähän isompana ollut mukana, loikoilimme puoliunisina soittajien jaloissa niiden tahdin lyömisiä seuraten, välillä ehkä rytmiä vähän häiritenkin.

Vuorossa oli valssi ja lattialle riensi ensimmäisenä parina Fanni ja Arttu. Fannin täytyi olla puuseppö Koposen perhekuntaa, en täällä muita sen nimisiä riennyt ja Arttu oli Hemmilän renki. Valssimusiikista huolimatta he alkoivat tanssahdella saksanpolkkaa. Herätti se ihmettelyä muissakin, mutta Alpertti, joka oli arka soittajamaineestaan, suorastaan loukkaantui. Hän laski viulunsa polvelleen ja Almuskin pysäytti pelinsä. Melkein huutaen, pilkallinen sävy äänessään hän opetti tanssiparia, ettei tämä ole mikään saksanpolkka vaan valssi nimeltään Tonauvellen suomeksi Tonavan aallot.

Tanssipari pysäytti menonsa ja Fanni selitti hengästyneenä, ettei Arttu osaa valssia, vaikka kuinka soittaisitte. – Mei mennään nyt vaan tätä, jota Arttu osaa. Olivat jo ottamassa uusia askeleita, kun Alpertti sanoi, että voidaanhan mei soittaa sitäkin mitä Arttu osaa, mutta soitetaan sentään nää Tonavan aallot loppuun, ei näitä paljon enää olekaan. Pienen virittelyn jälkeen ”orkesteri” siirtyi soittamaan saksanpolkkaa, jokimaisemissa kuitenkin pysytellen, kappaleen nimi oli Tammerkosken sillalla.

Tanssit jatkuivat. Valssit ja polkat vuorottelivat, välillä soittivat potkumasurkankin, joka nimi oli minun korviini jäänyt muodossa potkuma-sorkka. Täytyipä äidiltä joskus oikein kysyä, mitä se sorkka oikein tarkoittaa.

Vihdoin tuli Alpertin ilmoitus: viimeinen valssi. Se  oli suuri helpotus meille pojille, sehän tiesi kotiinlähdön lähestyvän. Se oli ”viimeinen varoitus” myös niille, joiden saattoasiat eivät olleet vielä varmistuneet.

Veikko Helle
II palkinto Elämäni iltamat- muistitiedonkeruussa