Hilma Katajan runo
Nummelan työväenyhdistys Elon historiikin
johdannossa on julkaistu seuraava Hilma Katajan runo, jonka hän
kirjoitti Vihdin työväenyhdistyksen 20-vuotisjuhlaan vuonna 1922,
neljä vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen.
Mun ahkeraan aatos käy
sukeltain etehenpäin,
mut yhä vain hämärtäy…
mä seison kuin hädissäin
tuntien, kuinka mun antaa
pitäis uskoa vastaiseen
ja kallista kaunista kantaa
joka kärsivän sydämeen,
mutta niin kolkko ja kylmä
on aika mit’ eletään
kuin olis vankilan tyrmä
koti koko joukon tään.
Pilkahda, pilkahda päivä
mun sieluni sisimpään
ja poista eloton häivä…
ja lauluni helisemään
sä herkemmin auta, saata
sopusointuja virteeni mun.
Ei viel’ olis aika laata
eikä päättyä taistelun.
Mun intoon ystävä yhdy,
käy kera etehen päin,
sä uhraten taistohon ryhdy
ja aattele aina näin:
Ei houkuta kullat ja korut,
ei hetkien hyödyt, huumat,
ei kenenkään kiitoslorut;
on kauas kantavat tuumat.
En tyydy leikkeihin lasten,
enkä onnen muruihin,
käyn tuimaakin tuulta vasten
päin suuriin suruihin.
Mä etsin vapaampaa maata,
siks’ kuni sen löytänen
En poistua taistosta saata,
en rivistä sorrettujen.
(Eino Ketola: Kestävällä tiellä, s. 7-8)
|