Tehty 5.2.2007

Anita Forsiuksen o.s. Lehtinen koulumuistoja 1936 - 1942

Seuraava teksti on osa elokuussa 2006 kirjoitetuista muistelmista:
"Armi Anita Lehtisen lapsuus ja nuoruus Nummelassa vuosina 1929-1948".
Lainattu tekijän luvalla.

Alakoulussa

Aloitin oikeasti koulunkäynnin alakoulun 1. luokalla syksyllä 1936. Täytin silloin marraskuussa seitsemän vuotta. Opettajana oli silloin Olga Brandt, johon olin tutustunut jo aikaisemmin kuunteluoppilaana ollessani. Hän oli mielestäni hyvä mutta ankara opettaja. Istuin silloin samassa pulpetissa joko Meimi Tammilahden tai Kirsti Hellgrenin kanssa. Olga Brandt kuoli keväällä 1937, myöhemmin kuulemani mukaan sappileikkauksen seurauksiin. Syksyllä 1937, jolloin aloitin alakoulun 2. luokan, opettajana oli Anja Puutula. Hän oli lempeä ja lapsia ymmärtävä opettaja.

Alaluokilla olin mukana koulun kuoron harjoituksissa puukoulussa. Kuoron johtajana oli yläkoulun opettaja Kalle Koskinen. Jäin pois kuorosta, kun muutimme Jaarolaan, sillä koulumatkaan kului silloin paljon enemmän aikaa.

Alakoulun luokka oli kivikoulun alakerroksen pohjoispäädyssä ja yläkoulun toinen luokkahuone oli sen eteläpäädyssä. Yläkoulun toinen luokkahuone oli vanhassa puukoulussa, ns. Koskisen koulussa. Kivikoulun yläkerrassa oli opettajan ja keittäjän asunnot sekä koulukeittola. Koulun keittäjänä oli Emma Heino, runoilija Einari Vuorelan sisar. Emma Heino oli mahtavan tukeva naisihminen, joka oli naimisissa muurari Urho Heinon kanssa. Urho Heino toimi koululla talonmiehenä.

Uudesta kivikoulusta itään oli noin 100 metrin päässä vanha puukoulu. Niiden välissä oli ”poikittain” (pohjois-eteläsuunnassa) pitkä ulkorakennus, jonka keskellä oli läpi kuljettava sola. Etelän puoleisessa päässä olivat tyttöjen ja poikien käymälät, edellinen päädyn puolella ja jälkimmäinen solan puolella. Kumpaankin käymälään päästiin ylös rappuja sekä kivikoulun että puukoulun puolella olleista ovista. Tyttöjen käymälässä oli (noin) kahdeksan erikokoista istuma-aukkoa. Rakennuksen pohjoisen puoleisessa päässä oli polttopuuvarasto.

Kaksi oppilasta oli aina vuorollaan järjestäjinä. Heidän oli välitunnilla avattava ikkunat ja tuuletettava luokka, pyyhittävä taulu ja puhdistettava pyyhesieni, siivottava roskat, avattava tunnin alkaessa päiväkirja, ilmoitettava opettajalle poissa olevat ja sanottava mikä tunti oli alkamassa. Järjestäjille jokaisesta kuului olla perunankuorijoina pari kertaa viikossa pohjakerroksen perunakellarissa. Ruokana oli vuorotellen kauravelliä, perunakeittoa ja hernekeittoa. Jokainen sai tuoda kotoaan maitopullon ja voileivät. Kauravelli oli limaista, liha- ja hernekeittoa inhosin niissä olevien rasvaisten lihapalojen vuoksi, varsinkin kun hernekeiton sianlihapaloissa oli vielä karvojakin. Kerran oksensin kesken syömisen ja lähdin koulusta kotiin. Minut nähtiin keittolan ikkunasta karkumatkalla ja sen jälkeen opettaja Anna Dahl otti minut aina asuntoonsa syömään omia eväitäni. Myöhemmin opin kyllä syömään kouluruokaa inhoamatta. Laskiaisena tarjottiin suuri laskiaispulla, joka pantiin ruokakuppiin, ja pullan päälle kaadettiin kuumaa maitoa. Pullasta tuli minun mielestäni ikävää mössöä, minkä vuoksi olisin halunnut syödä pullan tai ainakin osan siitä kuivana, mutta siihen ei koulun keittäjä suostunut. Ruokailu aloitettiin aina rukouksella ”Siunaa Herra ruokamme, ole aina kanssamme. Amen” ja päätettiin kiitoksella ”Kiitos Herra ruuasta. Amen.”

Koulun käsitöihin, sen ajan askarteluun, kuului aina pyöreistä kangaslapuista koottu mustekynänpyyhin, jonka päällä oli nappi. Muovailuvaha oli harmaata ja sitä muovailtiin korkkimaton palasta tehdyn alustan päällä, joka haisi inhottavan pahalta. Kiiltävästä paperista leikatuista suikaleista tehtiin pujottamalla ”matto”. Virkkaamalla tehtiin ensiksi pannulappu. Puikoilla kutomalla tehtiin ensin pumpulilangasta pölyliina ja myöhemmin villalangasta kintaat. Sukkien kutomisessa en oppinut koskaan tekemään ”istuvaa” kantapäätä. Ompelutöinä tehtiin esiliina ja housut, myöhemmin myös puolihame, jossa oli kuminauhalla varustettu vyötärö.

Koulussa leikittiin välitunnilla usein polttopalloa pihalla. Polttajia oli tavallisesti kaksi. Pienempiä oppilaita viihdytettiin ”kultatuolissa” kantamalla. Välitunnilta luokkaan meneminen tapahtui kahdessa jonossa laulaen ”Hurahura heijjaa, kello löi jo yksi. Keisari seisoo palatsissaan, niin musta kuin multa, niin valkea kuin tulta. Se kun tulee viimeiseksi, ompi kuolema.” Jonojen viimeinen pari lähti aina kahden jonon välistä sisään, ja se pari, jonka kohdalle osui sana kuolema, sai jäädä pihalle viimeiseksi. Parpia hypittiin syksyllä ja keväällä. Porsliiniastian palanen, jossa oli jokin kuva, oli hyvä parpikivi. Parpiruudukkoon kuului ”koti” ja ”mummola”, joiden välissä oli hyppyruudut, vuoron perään yksittäisiä ja vierekkäisiä. Pallopeleistä harrastettiin neljää maalia ja pesäpalloa, joista opettaja Anna Dahl erityisesti suosi viime mainittua.

Koulun joulujuhlaan kuului aina tonttuleikki ja kevätjuhlaan keijukaistanssi. Meimi Tammilahti ja Matti Kuorikoski olivat erinomaisen hyviä laulajia ja he saivatkin esiintyä kaikissa luokkamme juhlissa. Matti Dahl oli kertomansa mukaan saanut opettaja Brandtilta tehtäväksi lukea alakoulun kuusijuhlassa jouluna 1936 sadun joulupukista. Matti meni kuitenkin seuraamaan samaan aikaan vietettyä yläkoulun kuusijuhlaa, jossa esitettiin jännittävä satunäytelmä. Joulun jälkeen opettaja Brandt ilmoitti Matille, ettei hänellä ollut enää asiaa kouluun, koska hän ei tullut kuusijuhlaan lukemaan satua joulupukista. Asia ei Mattia pahemmin harmittanut, sillä nyt hän sai vapaasti hiihdellä, tutkia maailmankarttaa ja lukea joululahjaksi saamaansa ”Pikku Jättiläistä”.

Matti pääsi takaisin kouluun keväällä 1937 opettaja Brandtin kuoltua. Hän kuolemansa jälkeen koululla pidettiin huutokauppa, jossa myytiin myös joitakin kirjoja. Matti osti sieltä 25 pennillä K. E. Kivirikon Eläinopin, jonka avulla hän selvisi aikoinaan oppikoulun eläinopin kokeesta. Minä ostin itselleni, myös 25 pennillä, lasten ristiretkistä kertovan kirjan. Se oli järkyttävä kuvaus suunnattomista kärsimyksistä, joiden uhreiksi viattomat lapset joutuivat.

Eräänä keväänä halusin pääsiäisen aikaan mennä mielestäni lämpimänä päivänä kesäisissä vaatteissa ulos. Isoäiti sanoi heti, että minun on pantava villahousut jalkaan. Minä en siihen suostunut ja meidän välillemme syntyi siitä kova kiista. Lopulta isoäiti haki ulkoa koivunoksan ja löi minua sillä pari kertaa reisille. Sen jälkeen panin kyllä villahousut jalkaan, mutta loukkaannuin saamastani kohtelusta ankarasti. Pyysin isoäitiä antamaan takaisin virkkaamani pannulapun, jonka olin antanut hänelle lahjaksi. Isoäiti haki sen laukusta, jossa oli hänelle rakkaita aarteita, ja antoi sen minulle. Minä lepyin vähitellen ja annoin sen takaisin hänelle keväällä äitienpäivänä.

Korsumäessä asuessa sairastin silloin yleisiä lasten kulkutauteja. Keväällä 1936 minulla oli sekä sikotauti että vesirokko. Tulirokon sairastin keväällä 1938. Silloin jouduin kovassa kuumeessa hoidettavaksi Vihdin kunnansairaalaan. Samassa huoneessa kanssani sairastivat mm. Vappu Laakso, Kirsti ja Kerttu Hellgren, Saara Keskinen ja Svea Vikman. Vierailijat saivat nähdä meidät vain ikkunan takaa. Jouduin olemaan sairaalassa kuusi viikkoa, kunnes tautiin liittyvä ihon hilseily lakkasi. Äitini lähetti minulle Helsingistä linja-autolla kahdesti viikossa paketin. Niissä oli kukkia sekä hedelmiä, joita jaettiin myös huonetovereilleni. Pääsin kotiin pääsiäiseksi.

Vuoden 1939 aikana koululaisille varattiin aika kouluhammaslääkärin tarkastukseen. Se tapahtui Vihdin kirkonkylässä hammaslääkäri Lydia Savónin vastaanotolla. Ylemmällä luokalla ollut Pirkko-tätini kertoi minulle kauhuissaan, miten hammaslääkäri oli ollut kovakätinen ja kaiken lisäksi läpsäissyt häntä, kun hän ei osannut olla tarpeeksi hiljaa. Sen vuoksi minä jätin varatulla ajallani kokonaan menemättä hammaslääkäriin. Vuoden 1940 aikana koululaisille tehtiin tuberkuliinikokeet rintaan kiinnitetyn salvalapun avulla. Koska minun kokeeni jäi negatiiviseksi, sain calmette -rokotuksen vasemman reiteni ulkosivulle. Siihen tuli teevadin kokoinen punoittava alue, joka märki keskeltä pitkän aikaa ja josta jäi ikuinen arpi.

Talkootyöt

Sota-aika merkitsi lisäponnistuksia myös kotirintaman ihmisille. Miesten ollessa rintamalla naiset joutuivat tekemään raskaitakin töitä, mm. hakkaamaan puita. Kotirintamalla tehtiin jatkuvasti vaatteita rintamalle, kudottiin sukkia, lapasia ja kypäränsuojuksia sekä valmistettiin lumipukuja. Sotilaille lähetettiin ahkerasti vaate- ja ruokapaketteja sekä kirjeitä. Naapureita autettiin usein osallistumalla talkootöihin viljankorjuussa ja perunannostossa, usein korvauksena vain laiha soppa-annos. Eräinä vuosina oppikoululaiset velvoitettiin kesätöihin ja Nummelassakin oli silloin useissa taloissa töissä helsinkiläisiä koululaisia.

Nuoremmatkin koululaiset osallistuivat nuorten talkoisiin keräämällä luita, metalliromua, lumppuja ym. sekä avustamalla puutarha- ja metsätöissä. Työsuoritukset merkittiin kortteihin ja palkkioksi saatiin rintaneuloja, joiden aiheena oli lapio, kirves ym. Opettaja Eelin Levänen oli koululaisten talkootoiminnan johtajana. Minä olin sodan aikana jonkin aikaa työssä myös rautatieaseman postissa.

Vihdintien toisella puolella lähellä Omapohjaa oli Vierinne -niminen talo. Siinä asui sen edellisen omistajan, ajokalu- ja kengitysseppä Kustaa Helanderin tytär Tellervo, joka oli lukenut maisteriksi ja toimi opettajana Veikkolan koululla. Hän oli avioitunut Nummelaan vuonna 1930 muuttaneen poliisi Anto Vesolan kanssa. Avioparilla oli kasvattitytär Marjatta Stenberg, joka oli luokkatoverini. Paljon myöhemmin aviopari sai kaksi yhteistä lasta. Vesolan talon yläkerrassa oli tulipalo keväällä 1942. Talon korjauksen aikana minäkin olin heinä- ja elokuussa monta kertaa kantamassa paperisäkeillä sahanpuruja vinttikerrokseen lattian ja seinien täytteeksi.

Samana syksynä pidettiin perunannostotalkoot opettaja Vesolan perunamaalla Veikkolan koululla. Minulle jäi niistä epämieluisia muistoja. Marjatta pyysi minut seurakseen ja poliisi Vesola vei meidät perille autolla. Kaivoimme perunoita puisilla talikoilla, eikä se varmaankaan onnistunut kovin hyvin savisessa maassa. Poliisi Vesola tuli ja otti talikon käteensä ja näytti, kuinka perunoita oikeasti kaivetaan. Kun sitten levähdimme vähän aikaa, tuli opettaja Vesolan äiti Anna Helander kyselemään, mitä te täällä seisoskelette, täällä pitää tehdä työtä. Sitten meille tarjottiin ruuaksi vanhoja, mustuneita perunoita ja vetistä laihaa ruisjauhokastiketta. Siinä vaiheessa tunsin itseni kovin loukkaantuneeksi ja sanoin, että nyt minun onkin jo mentävä kotiin. Niin lähdin kävellen Nummelaan ja kaiken lisäksi hukkasin sillä matkalla toisen käsineeni.