Edvard Helle / Eetu Tähtelä ja
Juho Emil Hedén / Jaska Hitonranta
Otteita Urho Karhumäen kirjasta Viulu ja posetiivi
Eetu Tähtelässä välittyy meille ilmeisen paljon luotettavaa henkilökuvaa Edvardista. Karhumäki kuvaa lähinaapuriaan ja ystäväänsä Eetua mm. seuraavasti:
Eetu oli vain tavallinen kansakoulukurssinsa ja ammattinäytteensä suorittanut puuseppä, mutta sekä ammattimiehenä että ihmisenä hän oli korkeata luokkaa. Hänellä oli harvinaisen suuri kirjasto ja tiedot sen mukaiset. Jatkuvasti hän itseopiskeli, tutki ja lueskeli. Älykkään harrastelijan riemulla hän luki milloin mitäkin: historiaa, filosofiaa, luonnontietoa, jopa tähtitiedettä. ”Kello kuudesta illalla kahteen yöllä hän kukkuu!” todisti Eetun emäntä usein vähän tyytymättömänäkin. Hän sen parhaiten tiesi. ”Jospa Tähtelän tapaisia kirjanystäviä olisi kymmenenkään pitäjässä!” huokaili kirjakauppias. Hänkin sen tiesi, omalla tavallaan.
Monipuolinen tietorikkaus ilmeni myös Eetun puheista, vaikka hän millään tavalla ei pyrkinyt loistamaan näillä omistuksillansa. Toisten seurassa, selvänä ollessaan, hän oli liiankin vaitelias, vasta pieni kihaus päässä irrotti mieheltä kielen kannat. Tällöin hän oli halukas ja pystyvä henkevään keskusteluun mistä asiasta hyvänsä ja kenen kanssa tahansa. Jos puhetoveri sattui olemaan tietoviisas, joka sopivalla tavalla osasi johdatella, kohosi Eetun into ja henkivoima yhä korkeampiin asteisiin. Hän kyseli, todisteli, tutki ja väitteli. Hänen kielenkäyttönsä kultivoitui, ryhti kohosi, katse kirkastui. (s.10)
Uudessa soittokoneita, poljettavia posetiiveja valmistavassa liikeyrityksessä nimeltä Hitonranta & Kumpp. oli selkeä työ- ja osajako: Eetun huonekalutehdas valmistaisi ”kopat” eli konelaatikot, Hitonranta virittäisi ja viimeistelisi koneet ja kirjoittaja hoitaisi kaupallisen puolen. Eetun kirjastosta esiin vedettyjen lakikirjojen ja kaavojen mukaisesti laadittiin kolmen miehen eli kommandiittiyhtiön sopimus. Eetu ja Hitonranta olivat nuoruudentuttavia, sillä Eetu oli kirjan mukaan ollut Hitonrannan isän verstaassa puusepänopissa.
Hitonrannalla oli jo verrattain pitkä kokemus soittokoneiden valmistajana, mutta sota-, kapina- ja nälkävuosien vaikeudet olivat vieneet hänen liikeyrityksensä konkurssiin. Nummelaan hän tuli aloittamaan uutta elämää mukanaan myös uusi elämänkumppani, josta Jaskan saatua avioeron tuli talon virallinen emäntä, jonka vaikutus tehtaankin asioihin näyttää olleen hyvin merkittävä.
Soittokoneiden valmistus ei ollut niinkään paljon uuden rakentamista kuin valmiiden erikoisosien kokoilemista, kymmenien, satojenkin erilaisten pikkuosien, pillien, nahkojen ja nappuloiden yhteen liittämistä. Uutta olivat vain koivu- ja tammipuiset ”kopat”, jotka Eetu piirustustensa mukaisesti huonekalutehtaassaan urakkakaupalla valmisti. Koppalaatikoista tuli uuden tehtaan ensimmäinen vakavampi ”perheneuvottelu”. Eetu vaati, että kopat oli tehtävä nykyajan huonekalujen tyyliin, koska tämä pelitoosa itse asiassa oli jonkunlainen huonekalu, vaikka pahaa meteliä pitikin. Hitonrannalla oli omat piirustuksensa, isältä perityt, ulkomaalaisista hintaluetteloista saksitut ja ”kliseeratut”. Eetu perusteli kantaansa sanomalla: ”Aiomme rakentaa suomalaisia pelivärkkejä. Tarvitsiko meidän aina ja kaikessa jäljitellä ulkomaalaisia? Kansainvälinen sävel suomalaisessa kopassa! Siinä oli aatetta!” Eetun piirustuksissa oli aina aatetta, ”arkitehtoorista” perustaa ja taiteellista makua. Hitonrantojen vaatimuksen mukaan piti tulla ”antiikkikiekuroita”, koristehäkkyröitä, sorvattuja kädensijoja ja jalkoja….
Näistä kiisteltiin. Eetu osasi olla myös itsepäinen. Kerta kaikkiaan hän ei ruvennut sorvailemaan kaikennäköistä sekuliroskaa. (s.20-22)
Messuhinnaston kansikuvaksi ei otettu mestari Hitonrannan sommittelemaa koreaa kaappia, vaan Eetun suunnittelema. Itse messuilla arvostelulautakunta tuntui tarkastelevan enemmän laitteiden ulkonäköä, soitinlaitteista he viisi veisasivat. Eetun malleissa oli sekä tyyliä että tekotaitavuutta. Uusi tehdas sai toisen palkinnon, mutta mestari ja rouva olivat tyytymärrömiä. Solmittiin kuitenkin kauppoja ja tehdas tuli tunnetuksi eri piireissä. Asiamiehiä asetettiin muutamia kymmeniä, sinne ja tänne. (s.33-35)
Hitonrannan ja Eetun välit rikkoutuivat sen jälkeen kun rouva otti ohjat ja lopetti ryyppäämiset. Ei senvuoksi, että Eetu yhtiökumppaninsa seuraa olisi ikävöinyt. Kyllä hän osasi naukkailla yksinäänkin, ja monin verroin henkevämpää seuraa hän löysi kirjoistansa. Mutta mestari rupesi kovasti moittimaan Eetun jumalatonta elämää. Ehkä se oli vain täysin inhimillistä aidantakaista kateutta. Eetun soitinkopatkaan eivät tämän jälkeen enää olleet minkään arvoisia. Rouva sanoi hyvänpäiväntuttavuutensakin Eetun kanssa irti. Ryyppytuulella Eetu ei osannut pitää leukojansa kurissa.
Siitä joutuivat kaikki kärsimään, koko kompus. Mestari alkoi vaatia, että Eetu oli saatava pelistä pois. Rouva varmaankin tämän ajatuksen äiti oli. Eetu oli äkkipikainen mies. Hän myydä sukaisi osuutensa eräälle kirjailijan sukulaiselle.
Eetun myydessä osuutensa oli sovittu, että hän saisi valmistaa kaikki puolitekoiset konekoppansa valmiiksi. Tavaraa tuli ja tuli, loppumisesta ei näyttänyt olevan mitään tietoa. Paljon Eetulla oli puolivalmiita kappaleita, mikä ei ole ihmeteltävää, koska huonekalualallakin pula-aika alkoi pahasti vaikuttaa. (s.57-58)
Kun posetiivien kauppa ei oikein luistanut taloudellisesti vaikeina aikoina, tuli Hitonrannan tehtaan uudeksi vetonaulaksi vähitellen gramafooni.
Tähtelän Eetu tämän aatteen oikeastaan keksinyt oli, tyrehtyneen huonekalumenekin vuoksi yökausia valvoskeltuaan. Hän ei ollut silloin enää meidän (= Hitonrannan tehtaan) osakkaamme, vaikka valmisteli meille soitinkaappeja. Sitäpaitsi olimme liitetyt toisiimme paitsi monivuotisina ystävinä myös erinäisillä vieläkin lujemmilla siteillä: takauksilla ja vekseleillä.
Meidän piti vallata kotimaiselle teollisuudelle siis tämä satoisa sarka. Jos kerran osasimme justeerata kotimaisten koppiemme sisään posetiiveja, niin miksi ei myös kirkuvia ”Dianoita” ja matalammalta kehrääviä ”Hismastereita”! Näin Eetu perusteli. Eetu tutki koneet perusteellisesti, kuten hänen tapansa oli, kokeili kopat ja äänitorvet. Mutta siinä kului kallista aikaa. Ennenkuin meidän ja hänen omat siipimuurahaisensa, kapsäkit, tammesta ja mahongista valmistetut uljaat salonkikaapit ja sähköllä käyvät kahvilamasiinat ehtivät markkinoille, oli hempein heilimöimisen aika jo ohitse. (s.155)
Hitonrannan liikeyritys ajautui vaikeuksiin. Näiden vaiheiden yhteydessä Urho Karhumäki on kirjoittanut seuraavasti:
Tähtelän Eetu kuoli yllättävän äkisti, sydänhalvaus kaatoi miehen. Hän ei ollut ruumiillisesti kovinkaan vahvarakenteinen, sitäpaitsi hän oli jo pitkään polttanut kynttiläänsä molemmista päistä. Vuosikausia hän oli taistellut kohtalona päälle hyökkäävää myrskyä vastaan. Hän pelkäsi sitä, konkurssia, siinä ja eräässä toisessakin suhteessa hänellä oli sama heikkous kuin minulla.
Hän taisteli kohtaloansa vastaan hyökkäämällä, sen sijaan että olisi pitänyt puolustautua. Oikea liikemies tekee näin, taiteilija ja peluri meidän tavallamme, sitäpaitsi on olemassa eräs kolmas ryhmä, joka heti turhia pyristelemättä antautuu, kunnes jälleen tuulen kääntyessä heittäytyy varattuine pelastusrenkaineen laineille.
Kuten sanottu, Eetu oli niitä, jotka eivät leikillä anna peräksi. Hänkin oli laajentanut tehtaansa, tahtoi pitää tottuneet työmiehensä talossa ja koneensa käynnissä. Parempaa aikaa odottaen hänkin oli tehnyt varastotyötä tappiolla.
Menekkipulan pahimmoillaan vallitessa Eetu keksi gramofoonit. Eivät kuitenkaan nämä komeat kotimaiset kanat munineet kultamunia Eetulle enempää kuin meillekään, vain vekseleitä, joita tunnustimme ja lunastimme vointimme mukaan.
Eetun äkillisen kuoleman jälkeen seurasi välittömästi hänen liikkeensä romahtaminen. Perikunta yritti pelastaa tilannetta vainajan henkivakuutuksella. Tämä perheelle tarkoitettu turva pantiin rasvoiksi liikkeen pahasti kuumeneviin laakereihin. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Se tuli, mikä tuleva oli, pienillä rahoilla ei sitä voitu välttää, vain muutama viikko siirtää. Perikunnan, lapset alaikäisiäkin vielä, oli pakko tyhjentää se kalkki, jota vastaan isä Eetu niin miehuullisesti oli taistellut. (s.169-171)
Aivan teoksen lopussa Urho Karhumäki muistelee vielä Nummelan aikaisia ystäviään ja kirjoittaa seuraavasti:
Palasin Hiljalan nummeen, jossa erään kuusen vai koivunko alla lepäilee myös ystävämme ja yhtiötoverimme Tähtelän Eetu. Onhan miehellä siellä nyt sitä, mitä täällä ei ollut, häiritsemätöntä rauhaa, hyvää aikaa tutkiskella kirjojansa ja tähtitaivaitansa. Maallisiin n.s. liikeasioihin nähden voit lepäillä huoletta! Ne juoksevat täällä niinkuin ennenkin, ehkäpä paremminkin. Pojat kaikki ovat jo hyvällä jalalla, pystyviä poikia, niinkuin itsekin muistat. Ehkäpä he eivät tähtäile juuri niin kauaksi ja korkealle kuin sinä, mutta joka tapauksessa he tähtäilevät hyvin. Tukevatuntuisessa maajalassa pysyminen on heillä paremmin veressä kuin sinulla ja minulla. Tämän olen sivumennen huomioinut ja voin iloksesi ilmoittaa! (s.373-374)
|