Tehty 30.5.2005

Urho Karhumäki on teoksessaan Viulu ja posetiivi kuvannut monia nummelalaisia. Kalle Törnströmin peitenimi tässä teoksessa on Pihlström. (Viulu ja posetiivi, s. 45-47)

Kalle Törnström. Kuvan omistaa Vuokko Honkanen.

"Parturimme, Pihlströmin Kalle, voisi olla luku erikseen. Pääliikkeensä ja toimensa ohessa hänellä on sivutoimia ja haaraliikkeitä, viisi virkaa, niinkuin minulla itselläni, mutta Kalle luultavasti on kaikissa näissä taitavampi kuin minä, kaikissa muissa, paitsi pääliikkeessä eli parturoimisen toimessa. Hänellä on tylsät välineet, samaa luokkaa niin veitset kuin sakset sekä koneelliset raksutuskojeet. Kun ensikertalainen karvanaama istuu Pihlströmin Kallen tuoliin, toteaa hän piankin joutuneensa jonkun nykyaikaisen inkvisiittorin kynsiin. Mutta ihminen tottuu kaikkeen, niin tähänkin. Kallella on erinomaiset puheet. Mies kaikkineen, virkoineen ja kamppeineen, on elävä, totinen vitsi, joka milloinkaan ei suutu, haukkuisi, mitä tahansa edessä tai takana puhuisi.

Kerran yhtiötoverimme ja ystävämme Tähtelän Eetu (Edvard Hellen peitenimi), jolla, kuten kokemuksesta tiedämme, oli hyvät luonnonväärät leuat, istui parturimme sähkötuolissa. Kallella oli kädessään tavallista tylsempi veitsi, miten sattuikin. Se repi ja raastoi, Eetu käpristeli.

• Ei kaikkia karvoja tarvitse juurineen kiskoa… saa jonkun myös poikki leikata… jättää vaikka kasvamaankin, neuvoi Eetu.
• Jätetään kasvamaan, jätetään, tuohon alaleuan kärkeen tupsu! Se kuuluukin tulevan jälleen muotiin sellainen pujo, Kustaa Adolfin parta! selittelee Kalle innostuneena alkaen pyöristää Eetun leukaan pujoa.

Kallen tavoista ja kamppeista tietämätön Rantakylän nuori kreivi (Niemenkylän kreivi Mannerheimin peitenimi) (sellainenkin kuuluisuus asui meidän kylämme takamailla) oli kyltin nähtyään pistäytynyt Kallen parturisaliin ja myös mitään aavistamattomana istunut tuoliin. Niinpä siinä sitten tämäkin kreivillinen leuka saatiin jotenkuten kananmunaksi, puuttui vain enää jälkivoitelu eli alunakivi. Kalle otti valkoisen, tummaksi nuhrautuneen kivensä ja sylkäisi siihen.

• Syljettekö te alunakiveen? kummasteli kreivi.
• En, enhän minä tavallisille kundeille, suoraan leukaan minä, mutta kun minulla on nyt tavallista suurempi kunnia…

Tämä on kai juttu, jonka saa uskoa kuka tahtoo, puoliksi leikattua, puoliksi nyhdettyä, kun toimitus Kallen tuolissa. Tunsimmehan me miehen, erinomainen parturi, myöskin taidemaalari tarvittaessa. Kun minä ensi kertaa hänen tuoliinsa istuin, esitteli Kalle itsensä sellaisena. Puhe tähän johtui suurista tauluista, jotka somistivat Kallen yhdistetyn parturisali-vierashuoneen seiniä. Ne olivat kuin seuratalon maisemakulisseista pienennettyjä, saippuavaahtoinen meri, myrkynviheriäinen järvi. Kysyin, mistä mestari aiheet niihin oli keksinyt. Mereltä ja Suomen sisävesistöiltä! Eikö se näkynyt tauluistakin? Näkyi selvästi, jos katselijassa vähänkin oli taiteen tuntijaa. Nuorena sulhasmiehenä, laivan kannelta vain, oli mestari aiheet kaappaissut, kotona niistä taulut piirtänyt ja maalannut.

• Kävikö se noin vain laatuun?
• Kyllä, jos tekijällä on tarkka silmä ja hyvä muisti. Maalatessa vain täytyi pistää perspektiiviverkko päälle.
• Perspektiiviverkko? Mikä laitos se oli?

Enkö sitä tiennyt? Kalle katsoi kummeksuen, sitten selitteli. Se oli ruuturistikko, joka pantiin maalattavan kankaan päälle. Näin Kalle minua jo ensi tapaamisella valisti.

Meistä tuli hyvät tuttavat. Kalle kävi joskus tervehtimässä minua myös konttorissani. Pari kertaa vuodessa hänellä oli asiaakin, pyörähti tiedustelemassa itsensä ja Riikan (vaimon peitenimi) henkivakuutuskuitteja. Rahalompsa vain oli unohtunut toisen takin taskuun. Otin kuitit riskilleni hyvän tuttavuutemme perusteella. Se oli pikku asia. Seuraavalla kerralla Kalle lupasi ne kaikki lunastaa, lunastikin silloin tällöin.

Pihlströmin Kalle oli taiteilija ja monitaituri. Hänen veroisiaan ei istu joka oksalla."