Karin Frisk Mohlerin kirjeitä
Ensimmäisessä
pidemmässä 27.11.2006 päivätyssä ja lähes kokonaan suomeksi
kirjoitetussa kirjeessä Karin Frisk Mohler esittelee perheensä
seuraavasti:
- Äiti Maria Trube, kotoisen Karjalasta, mutta ei karjalainen
- Isä Hugo Georg Frisk, kotoisin Saksasta
- Veli Erich Frisk syntynyt Suomessa
- Kirjoittaja itse Karin Maria Frisk Mohler, syntynyt Puolassa
aviopuoliso Philip Mohler, 2 lasta, jotka ovat myös käyneet Nummelassa
katsomassa mm puita, joissa heidän äitinsä lapsuudessaan kiipesi.
Karinin tarina (27.1..2006) (kirjoitettu suomeksi, pahimmat virheet korjattu)
Olin
alle 10-vuotias kun äiti ja minä lähdimme ostamaan mökille
palovakuutusta ja Kuulan peltiseppä oli se mies joka myi vakuutusta!
Sedällä oli kuva lapsistaan pöydällä ja minä kysyin äidiltä että kuka
nuo lapset olivat. Äitini puhui suomea ja sai selville että lapset
olivat sedän. Sain sinä päivänä tavata elämäni ensimmäisen tyttöystävän.
Leena
oli Malmstedtin luona leikkimässä heidän heinäladossa. Siihen aikaan
oli lehmiä Nummelassa. Kuulan setä otti minua kädestä, vei Malmstedtin
luo maantien toiselle puolelle vastapäätä peltisepän verstasta ja nosti
minut ylös sinne heinän sekaan ja siellä oli Leena Kuula.
En
tiedä kuinka me juttelimme, mutta lapsilla on tapana oppia ja Kuulan
setä ja täti olivat siitä asti minun Setä ja Täti ja Leena minun kaveri.
Muistan
mansikka ja rapaperimehua jonka Margit usein antoi juotavaksi. Muistan
lipeäkalaa, mutta en halunnut maistaa! Tiedän kuinka lakanoita
venytettiin, kun ne olivat vielä kosteat.
Muistan että hunajaa
laitettiin laseihin – se koko hunajan asia oli kuin ”majic” ja lapset
saivat pureskella makeata mehiläisen vahaa. Veljeni, Erich, sai auttaa
koska hän oli jo melkein mies, noin 17-vuotias silloin.
Muistan
Nummelan keisarinkruunut, komeat kukat, keltaiset juhannusruusut ja
tuomen tuoksun, mutta eniten muistan kotini puut. Riippakoivu,
rohduskoivu (rauduskoivu ?), solakka, valkoinen, ihana nuori puu, tai
täysikasvuinen, korkea, tuulen kanssa tanssiva koivu.
Meillä oli
vanha vaahtera, omenapuita, yksi päärynäpuu, joitakin happoja (haapoja
?), kirsikkapuita mustine rankoineen sekä mäntyjä ja kauniit kuuset,
ikivihreät. Mutta alkukesällä meillä kukki ”riikuna – pieni sininen”
luumupuu ja ne seisoivat kuin nuoret morsiamet rivissä, kaunista
katsottavaa!
Nummelassa kasvoi muutakin, meillä oli vadelmia, musta, valkoinen ja punainen herukka ja karviaiset, maukas pieni marja!
Usein
kävin isäni kanssa sieniä etsimässä – istuin hänen pyöränsä tangolla ja
yhdessä mentiin sienimetsään, ehkä puolisen tuntia kotoa. Karvalaukku,
leppärousku, niistä minä pidin eniten.
Kotiin tultua sain puhdistaa
sienet ja niistä äiti taidolla jonka minä en koskaan oppinut, teki
maukkaan aterian, parempaa kuin Fazerin ”Hyvää”!. Vieläkin tahtoisin
syödä niitä mutta sellaisia sieniä ei täällä saa. Joskus äiti paahtoi
voilla sienet uunin päällä – hmmm – kuinka hyvää!
Mutta oli ”läskisoossi” ja uudet perunat ja omassa maassa kasvaneet retiisit mieluista ruokaa myöskin.
Muistan
kielot, saan täälläkin hullantua niiden hajuun, mutta mitä minä en saa
täällä nauttia on Nummelan kirkasta lähdevettä (spring water). USA:n
vesi usein ”haisee” ja en siedä juoda sitä ellen ensin kiehuta (cook!).
Karinin seuraava 23.12.2006 päivätty kirje
on kirjoitettu englanniksi. Alkuperäisen tekstin jälkeen vapaa suomennos:
Hillside
II was MY place, actually it was Mom and Dad's, but I often wondered if
anyone from my family loved it as much as I did.
I remember the
days when Mom and I visited law firms to establish ownership of
properties lost during the war to Russia.
Carelia, where my Mom grew up , was often on her lips, names like
Sortavala, Teerijoki, Kuokkala, Viipuri and Pietari I heard storis of,
but I was only interested in this new place called: Nummela!
Nummela, or Vuorensyrja II was purchased with monies Mom got as war
reparations from Russia? I was too little to understand who did what to
whom and who paid for it, it did not matter to me, all that mattered
was that our family would have a place of our own were no one could
tell us to leave.
And, of course, I expected a villa and a garden, at least that 's how
it sounded when I heard Mom talk about our place.
War had taken much from my folks, and now here was a chance to own some
land and hopefully improve it, that was on Mom and Dad's mind, and I am
sure a whole lot more...
When I finally saw the little cottage where the wind blew through the walls, I was near tears .
That is not a house, the land was not a garden but an overgrown,
neglected sorry looking fruit orchard, no running water, no
electricity, I am sure the roof leaked, there was no lake, but Mom
said, that meant that there were no mosquitos.
I still bless the memory of my Mom, she had the way to see the positive
and she kept the spirit of her family healthy and usually happy.
The little house looked so poor to me, I thought I would never laugh
within it's walls. It really wasn't a house but a little sauna
building, the real house had burnt down before we ever bought the
property.
The little, skinny girl, born during the war, traveled from Poland were
she was born via East Germany, through war torn and severely bombarded
Hamburg and then with a mine sweeper to Helsinki in January and the
waters were frozen and an icebreaker got us into the harbor of what was
to become my homeland, kotimaa!
This is my history in a nut shell!
In Helsinki my Mummo and Aunt (Mom's sister) were waiting for us, we
shared a tiny apartment and the trips to the law
firms were always on the agenda until the deal with Nummela was signed.
My Mama was back in Finland, if not in Karjala, close enough to her
liking.
Olisin haluanut nahda ison, mukavan talon, mutta siella se mokki istui ja sen vieressa vessa, voi itku!
En osanut montaa Suomalaista sanaa, kansa, kanssa, tuuli ja tuli, tai
tulli, miten voi muistaa mihin se toinen kijain laitetaan??
It took some time to love my country, but I did learn, and Nummela I
loved best. It did not take Mom and Dad very long to improve the sweet
little house, keep the wind from whistling through the walls, even the
outhouse was decorated with pictures of American movie starts.
One day a stranger stopped by and asked my Mom if it was ok for him the
make a painting from our place, I am sure, Mom felt good, I was
present, I felt good.
Dad cut all the dead branches from the fruit trees, mama planted
flowers, keisarin kruunut..and many others... and I pulled the weeds.
Erich had a job in the city, he worked for Postipankki thus he had
little time or interest in the land, but Nummenkyla and the weekend
dances were most important to him.
That was the beginning of my adventure with Nummela and the adventures continue.......
Vuorensyrjä
II oli minun paikkani, oikeastaan se oli äidin ja isän, mutta olen
usein ihmetellyt, rakastiko joku perheestäni sitä yhtä paljon kuin minä.
Muistan päivät kun äiti ja minä kävimme lakiasiaintoimistossa
vahvistamassa sodassa Venäjälle menettämämme kiinteistön
omistusoikeuden.
Karjala, missä äitini oli varttunut, oli usein hänen huulillaan, nimet
kuten Sortavala, Teerijoki (ilmeisesti Terijoki), Kuokkala, Viipuri ja
Pietari, joista kuulin tarinoita, mutta minä olin kiinnostunut
ainoastaan tuosta uudesta paikasta nimeltä Nummela.
Nummela,
tai Vuorensyrjä II hankittiin niillä rahoilla, jotka äiti sai
sotakorvauksina Venäjältä? Olin liian pieni ymmärtämään kuka teki,
kenelle mitä ja kuka siitä maksoi; se ei liikuttanut minua. Kaikki mikä
merkitsi oli se että meidän perhe sai oman paikan mistä kukaan ei voisi
käskeä meitä lähtemään.
Ja, tietysti odotin huvilaa ja puutarhaa, ainakin siltä se kuulosti äitini puhuessa meidän paikasta.
Sota
oli vienyt paljon kansaltani ja nyt täällä oli mahdollisuus omistaa
jotakin maata ja toivottavasti parantaa sitä, se oli äidin ja isän
mielessä, ja olen varma, vielä paljon enemmän…
Kun lopulta näin pienen majan mistä tuuli puhalsi seinien läpi, olin vähällä itkeä.
Se ei ollut talo, maa ei ollut puutarha, vaan villiintynyt, laiminlyöty
surkealta näyttävä hedelmätarha, ei juoksevaa vettä, eikä sähköä. Olen
varma että katto vuoti, eikä ollut järveä, mutta äiti sanoi, että se
merkitsi sitä ettei ollut hyttysiä.
Vieläkin siunaan äitini muiston, hän osasi nähdä myönteiset asiat, hän piti perheen hengen terveenä ja tavallisesti onnellisena.
Pieni
talo näytti minusta niin surkealta, ajattelin etten koskaan pystyisi
nauramaan sen seinien sisälllä. Se ei todellakaan ollut mikään talo,
vaan pieni saunarakennus, oikea talo oli palanut poroksi ennen kuin me
ostimme kiinteistön.
Pieni, laiha tyttö,
syntynyt sodan aikana, matkusti Puolasta, missä hän oli syntynyt,
Itä-Saksan kautta, sodan repimän ja monta kertaa pommitetun Hampurin
kautta ja sitten miinanraivaajalla Helsinkiin tammikuussa. Vedet olivat
jäässä ja jäänmurtaja toi meidät tulevan kotimaan satamaan.
Tämä on tarinani pähkinänkuoressa!
Mummo
ja täti (äidin sisar) odottivat meitä Helsingissä, missä jaoimme pienen
asunnon. Käynnit lakiasiaintoimistossa olivat aina ohjelmassa, kunnes
saimme Nummelan kaupan allekirjoitettua. Äitini oli takaisin Suomessa,
vaikkakaan ei Karjalassa, hänen mielestään kuitenkin riittävän lähellä.
(Sitten seuraavat rivit suomenkielistä tekstiä)
Olisin halunnut nähdä ison, mukavan talon, mutta siellä se mökki istui ja sen vieressä vessa, voi itku!
En osannut montaa suomalaista sanaa, kansa, kanssa, tuuli ja tuli, tai
tulli, miten voi muistaa mihin se toinen kirjain laitetaan?
Vei
jonkin aikaa oppia rakastamaan maata, mutta minä opin, Nummelaa
rakastin eniten. Ei kestänyt kovin kauan, kun äiti ja isä kohensivat
somaa pikku taloa, estivät tuulen tuiverruksen seinien läpi, jopa
ulkohuone oli koristettu amerikkalaisten filmitähtien kuvilla.
Eräänä päivänä joku vieras pysähtyi kysymään äidiltäni, voisiko hän
maalata kuvan meidän paikasta. Olen varma että äidistä tuntui hyvältä.
Minä olin paikalla, minusta tuntui hyvältä.
Isä
katkoi kaikki kuolleet oksat hedelmäpuista, äiti istutti kukkia,
(suomeksi) keisarinkruunut… ja monia muita… ja minä kitkin
rikkaruohoja. Erichillä oli työpaikka kaupungissa, hän työskenteli
Postipankissa. Siksi hänellä oli vähän aikaa ja kiinnostusta
maaseutuun, mutta Nummenkylä ja viikonlopputanssit olivat mitä
tärkeimmät hänelle.
Karinin kolmas kirje on päivätty 31.12.2006:
Like a butterfly that takes it's time to develop so did Nummela, and
what a beauty it has become. I remember when our cottage looked like a
plain cocoon, poor and colorless and then things started to happen.
There was noise, children's noise on our "Hillside" most games were
played behind our cottage in the 'wild lands' on top of Vuorensyrja,
many kids came, and sometimes we played Ei-Juu_Vaarinhousu - or just
cops and robbers or we built entire communities out of sticks and
stones. Osmo Vaananen was our master builder, he was a bit older and
had ideas and he lived just next door with his Mom and I think an older
brother.
Marina, Pippe and Rene Bodalev, Raija and Mikko Lehtonen?? Marita and
Pirkko Malmstedt, Leena and I and sometimes Airi and Heikki Velin
joined our group and we hung out together and watched Nummela grow,
each with our own hopes and dreams. There were more boys but I need to
check on their names...
When my Mummo visited us and it was dinner time she would stand outside
and holler: "KAISA! Essen!" At her command, I would quickly come down
the hillside, and our games would be over for the night. The kids all
went to their homes. When Leena heard my Mummo call me 'Kaisa' that was
it, I had a new name and the Kuulas, all of them, now referred to me as
"Kaisa", it irritated me in the beginning, but I have come to love that
name, it is on my keychain.
My brother's bike was my means to seriously get around, and when I was
big enough to swing my leg over and sit on the seat I became the
family's shopper. Mom would give me a list and off I went to Aura in
the Keskipiste to shop. In those days there were few choices. I learned
to shop carefully, because as soon as I got home, my Mom would inspect
all the groceries and share her opinions on the meat, was it too fat,
was the color right, was the vegetable fresh, was the price good and
thus I learned to be a critical shopper. Lessons I learned in Nummela
are still in practice today.
No niin Ritva, tässä taas Nummelan tarinoita....
Toivotan Sinulle oikein hyvää Uutta Vuotta,
Kaisa
(Vapaasti suomennettu)
Kuten
perhonen tarvitsee aikansa kehittyäkseen, niin tarvitsi Nummelakin, ja
miten kaunis siitä on tullut. Muistan kuinka meidän mökki näytti
koruttomalta laatikolta, surkealta ja värittömältä. Sitten alkoi
tapahtua.
Siellä oli melua, lasten melua
meidän Vuorensyrjässä. Useimmat leikit leikittiin mökkimme takana
villissä maastossa Vuorensyrjän huipulla. Tuli paljon lapsia ja joskus
leikimme leikkiä nimeltä ”Ei – Juu – Vaarinhousu” tai rosvoa ja
poliisia tai rakensimme täydellisiä yhteisöjä oksista ja kivistä. Osmo
Väänänen (pitäisi olla Osmo Väätänen) oli rakennusmestarimme. Hän oli
vähän vanhempi ja asui aivan naapurissa äitinsä ja vanhemman veljensä
kanssa.
Marina, Pippe ja Rene Bodalev,
Raija ja Mikko Lehtonen??? (pitäisi olla Lahti), Marita ja Pirkko
Malmstedt, Leena ja minä. Joskus Airi ja Heikki Velin liittyivät
joukkoomme. Pidimme yhtä ja näimme Nummelan kasvavan, jokaisella oli
omat toiveensa ja unelmansa. Siellä oli enemmänkin poikia, mutta minun
täytyy tarkistaa heidän nimensä…
Kun mummo
kävi meillä ja oli päivällisaika, hän tuli ulos ja huusi KAISA! Essen!
(Kaisa, syömään!) Hänen komennuksestaan tulin nopeasti alas
mäenrinnettä ja leikit olivat siltä illalta ohi. Kaikki lapset menivät
koteihinsa. Kun Leena kuuli minun mummon kutsuvan minua Kaisaksi, sain
uuden nimen. Kuulat kutsuivat minua Kaisaksi. Se ärsytti minua aluksi,
mutta minun oli opittava pitämään tuosta nimestä, se on avainketjussani.
Veljeni
polkupyörä oli keinoni päästä todella liikkumaan, ja kun oli tarpeeksi
iso heilauttamaan jalkani tangon yli ja istumaan satulalla, minusta
tuli perheen ostoksilla kävijä. Äiti antoi minulle listan ja lähdin
kohti Auraa, Keskipisteellä ollutta kauppaa. Noina päivinä valikoimat
olivat vähäiset. Opin ostamaan huolellisesti, koska kotiin tultuani
äiti tarkasti kaikki tavarat ja sanoi mielipiteensä lihasta, oliko se
liian rasvaista, oliko väri oikea, ja näin opin olemaan kriittinen
ostaja. Opit, jotka sain Nummelassa ovat käytössä vielä tänäkin
päivänä.
Osa Karinin kirjeestä 13.2.2007:
…
From
a cocoon to a Butterfly, or the metamorphosis of the sleepy little
village of Nummela to the coveted suburb of Helsinki. With the super
highways, the high living standard and the never ending desire of the
Finnish peopla to be in or very near to the nature Nummela could easily
be the answer.
Nummela will some day be this suburb, I can feel it
and yet too much progress might change the splendor of my beloved
kotipaikka of my youth.
When
I returned to Nummela having lived in the States for ten plus years, I
visited Leena, as I always do on my trips home, Leena had a reporter
from the local papers interview my Mom and I. I do not recall all the
questions, but I remember saying that the big new store, where the
kemikaliokauppa used to be, smelled and looked like any American store,
even the products on the shelves were familiar. Later this realization
made me sad. My Nummela was growing up and there was no stopping it.
On
my last visit I stood on the steps which used to be connected our
little cottage, the steps were all that was left of our mökki. To my
great joy, I found the lilac bushes which my Dad had with some magic
trick (!) planted in the natural wilderness behind our house. In my
wildest dreams I could not imagine that our kallio would some day be
dynamited and rows of modern homes would suddenly appear, and so they
have.
Leena told me when this sleeping
beauty, Vuorensyrjä II, was turnes into a big mess and my heart sank,
first I did not want to return to Nummela. I wanted my memories remain
sweet and private, I did not want to share my former land with
strangers, I did not want the trees, which I loved, cut down for
progress, my heart sang sad songs. My private Finland was under siege
yet I needed to know that the job performed was fitting for the new
people of Nummela. And since I have great admiration for the Finnish
archtecture, and Leena’s words, that all looks ok, I am ready to take a
look at Nummela. I want to see the new Nummela, visit with the spirit
of the Old, and enjoy the Butterfly that has emerged out of the loving
work of men like Viljo Kuula and Veikko Helle, their wives and
children, their friends and country men and all the new people who call
Nummela: ”HOME!”
(vapaasti suomennettu)
…
Kotelosta
perhoseksi, tai Nummelan, uneliaan pikkukylän muodonmuutos Helsingin
kadehdituksi esikaupungiksi. Johtuen erinomaisista moottoriteistä,
korkeasta elintasosta, suomalaisten loputtomasta halusta olla luonnossa
tai hyvin lähellä sitä, Nummela voisi helposti olla vastaus. Nummela
tulee jonakin päivänä olemaan tämä esikaupunki, voin tuntea sen, mutta
liian moni edistysaskel saattaa muuttaa rakastamani nuoruudenpaikan
loiston.
Kun palasin Nummelaan asuttuani
Yhdysvalloissa yli kymmenen vuotta, kävin Leenan luona, kuten teen aina
matkoillani kotiin, Leenalla oli paikallislehden reportteri
haastattelemassa äitiä ja minua. En muista kaikkia kysymyksiä, mutta
muistan sanoneeni, että suuri, uusi kauppa, missä ennen oli ollut
kemikaalikauppa, tuoksui ja näytti amerikkalaiselta kaupalta, myös
tuotteet hyllyillä olivat tuttuja. Myöhemmin tämä toteamus teki minut
surulliseksi. Minun Nummelani oli kasvamassa, ja sitä ei voinut mikään
pysäyttää.
Viime käynnilläni seisoin
rappusilla, jotka johtivat pikku mökkiimme, rappuset olivat kaikki,
mitä oli jäljellä mökistämme. Suureksi ilokseni löysin sireenipensaat,
jotka isäni oli jollakin kummallisella taikatempulla (!) istuttanut
villiin luontoon talomme taakse. Hurjimmissa unelmissanikaan en voinut
kuvitella, että meidän kalliomme jonakin päivänä räjäytettäisiin ja
riveittäin moderneja koteja ilmestyisi äkkiä, mutta niin ne ovat.
Leena
kertoi minulle, kun tämä nukkuva kaunotar, Vuorensyrjä II, muuttui
suureksi sekasotkuksi. Masennuin, enkä aluksi halunnut palata
Nummelaan. Halusin pitää muistoni suloisina ja ominani. En halunnut
jakaa minulle ennen kuulunutta maata vieraiden kanssa, en tahtonut että
rakastamani puut kaadettiin kehityksen tieltä, sydämeni lauloi
surullisia lauluja. Yksityinen Suomeni oli muutostilassa, mutta
tarvitsin tietoa, että homma jota toteutettiin, tehtiin Nummelan
uusille ihmisille. Kun ihailen suomalaista arkkitehtuuria ja koska
Leena on sanonut, että kaikki näyttää hyvältä, olen valmis katsomaan
Nummelaa. Haluan nähdä uuden Nummelan, käydä siellä mukanani vanhan
Nummelan henki, ja nauttia perhosesta, joka on kehittynyt rakastavasta
työstä, jota sellaiset miehet kuin Viljo Kuula ja Veikko Helle, heidän
vaimonsa ja lapsensa, heidän ystävänsä ja maanmiehensä, sekä kaikki ne
uudet ihmiset, jotka kutsuvat Nummelaa KODIKSEEN, ovat tehneet.
Karinin kirje 23.3.2007 (sekä suomea että englantia):
Terveiset USA:sta
Another story that came to my mind …
Ma oksalla ylimmällä oon…
Usein kesäisin minä kirjoitin päiväkirjaani männyn oksalla istuen. Tämä
puu seisoi aikoinaan suuren sireenipensaan toisella puolella
juoksuhaudan alapuolella Väänäsen (pitää olla Väätäsen) palstan rajalla
ja siitä sain nähdä Nummelaa moneen suuntaan sekä seurata lintujen ja
ihmisten touhuja!
Aloitin kirjoittaa kun olin 16 vuotias ja usein vieläkin kirjoitan. Minulla on 18 kirjaa täynnä tarinoita.
I
was able to climb that tree as long as my my hands were free to grasp
the lower branches, thus my diary had to be secured under my belt with
my pen tucked into my pocket. Once I reached the right size branch I
sat down, wrapped my feet under the lower branach to stabilize myself
and there I stayed on the shoulders of my tree until my entry into my
book was written and my observations of Nummela were completed for that
day.
Pihkaa usein jäi sormiin ja teki kädet
likaisiksi koska kaikki tarttui siihen ja vesi sekä saippua ei tahtonut
poistaa pihkaa. Siksi en kiivennyt puihin lauantaisin jos tanssit
Nummenkylässä oli odottamassa.
My brother
Erich, was well aware that I climbed several trees on our land and he
watched me fall out of one. I made him promise not tell our Mom, else
my climbing days would have been over.
Trees
and I had sort of a love affair. I rejoiced in the variety, the beauty,
the stregth and their overall usefullness. It did not matter too much
what kind of tree it was, I liked them all, fruit trees, needle trees,
decidious trees, Christmas trees and later in my life, palm trees –
trees I I loved and often I spend time in their shadow laying on my
belly watching a migthy ant carry away ”logs” many times her size.
Birches
I was particularly fond of. I remember writing about a nuori, sorea,
kaunis koivu for an essay in my Finnish language class. I called it
”Koivun rarina”.
Our birches in Vuorensyrjä were young Rohdus
(raudus) birches, I watched them grow over the years and often touched
treir trunk and felt the residue of their white bark on my fingers. I
wrote a few words on the bark of one of our birches, it was my good bye
to my beloved trees because my life was taking me to a far away land. I
remember I hugged the stately, lovely tree and Ifelt the wind move the
trunk and for a moment the tree and I and my Nummela were one.
Today
– I looked outside a window of my house in a suburb of Chicago and I
see the white trunk of our birch, who has weathered storms and ice and
heat waves, standing there waiting for Spring to come.
Koivun
pienet ”hiirenkorvat” tulevat pian julistamaan kevään tuloa. Linnut
ovat jo laulaneet tulevasta pesästään minun koivussa, ne istuvat
oksalla ylimmällä, niinkuin minä aikoinaan.
Kiitos taas, että sain muistaa…
Monin terveisin kaikille, Karin
(Vapaasti suomennettuna)
terveiset USA:sta
toinen tarina joka tuli mieleeni…
ma oksalla ylimmällä oon…
Usein kesäisin minä kirjoitin päiväkirjaani männyn oksalla istuen. Tämä
puu seisoi aikoinaan suuren sireenipensaan toisella puolella
juoksuhaudan alapuolella Väänäsen (pitää olla Väätäsen) palstan rajalla
ja siitä sain nähdä Nummelaa moneen suuntaan sekä seurata lintujen ja
ihmisten touhuja!
Aloitin kirjoittaa kun olin 16-vuotias ja usein vieläkin kirjoitan. Minulla on noin 18 kirjaa täynnä tarinoita.
(käännös)
Pystyin kiipeämään tuohon puuhun niin kauan kuin käteni olivat vapaana
pitämään kiinni alemmista oksista, niin että päiväkirjani piti olla
varmistettuna vyön alla ja kynäni pistettynä taskuun. Kerran tavoitin
oikean kokoisen oksan jolle istuin, kiersin jalkani alemman oksan
ympärille varmistaakseni itseni ja siellä viivyin puuni hartioilla
kunnes merkintäni kirjaan oli kirjoitettu ja Nummela-havaintoni siltä
päivältä valmiit.
(suomeksi)
Pihkaa usein jäi sormiin ja teki kädet likaiseksi, koska kaikki tarttui
siihen ja vesi sekä saippua ei tahtonut poistaa pihkaa. Siski en
kiivennyt puihin lauantaisin jos tanssit Nummenkylässä oli odottamassa.
(käännös)
Veljeni Erich oli tietoinen siitä että kiipesin moniin puihin meidän
tontilla ja hän näki minun putoavan yhdestä. Sain hänet lupaamaan ettei
hän kertoisi meidän äidille, muutoin puuhun kiipeämispäivät olisivat
olleet loppu.
Puilla
ja minulla oli eräänlainen rakkaussuhde. Olin innoissani
vaihtelevuudesta, kauneudesta, vahvuudesta ja niiden kaikkinaisesta
hyödyllisyydestä. Ei ollut väliä, mikä puu oli kyseessä, pidin niistä
kaikista, hedelmäpuista, havupuista, lehtipuista, joulukuusista ja
myöhemmässä elämässäni, palmupuista – puita minä rakastin ja usein
vietin aikaa niiden varjossa maaten mahallani, katsellen valtavaa
muurahaista kantamassa ”pölkkyjä”, jotka olivat monta kertaa sen
kokoisia.
Koivuja rakastin aivan
erityisesti. Muistan kirjoittaneeni nuoresta, soreasta, kauniista
koivusta suomenkielen aineen. Annoin otsikoksi ”Koivun tarina”.
Meidän koivumme Vuorensyrjässä olivat nuoria rauduskoivuja. Näin niiden
kasvavan vuosien kuluessa ja usein koskettelin niiden runkoa ja tunsin
niiden valkoisen kuoren jäljen sormissani.
Kirjoitin
muutamia sanoja yhden koivumme kuoreen, se oli hyvästini rakastamilleni
puille, koska elämäni oli viemässä minut kaukaiseen maahan. Muistan
kuinka syleilin komeaa, ihanaa puuta ja tunsin tuulen liikuttavan
runkoa ja hetken verran puu ja minä ja Nummelani olimme yhtä.
Tänään
– katson ulos taloni ikkunasta Chicagon esikaupungissa ja näen meidän
koivumme valkoisen rungon, joka on kestänyt myrskyjä ja jäätä ja
helleaaltoja, seisoen odottamassa kevään tuloa.
(suomeksi)
Koivun pienet ”hiirenkorvat” tulevat pian julistamaan kevään tuloa.
Linnut ovat jo laulaneet tulevasta pesästään minun koivussa, ne istuvat
oksalla ylimmällä, niin kuin minä aikoinaan.
Kiitos taas, että sain muistaa…
Monin terveisin kaikille, Karin Karinin uusin kirje Lockport, Illinois 27.04.2013
Now and then magic is at work! Actually quite often and in all sorts of places , even food!
Muistot jotka asuvat minussa, pienet, herttaiset ja aika suuret tulevat mieleen, kun jotakin tapahtuu. Taika on työssä!
Lumiset,
valkoiset vuoret ja niiden takana kirkas sininen taivas (Mohlerin
perheen kakkoskoti Coloradossa,USA) ja minä näin Suomen lippuja.
Jossain
oli komea kakku uunissa ja tuoksui, mieleeni tuli oman äidin
pikkuleivät, jotka minun koulukaveri halusi syödä yksinään, mutta
siihen äiti ei suostunut; ne jaettiin.
Kirkossa kuulin osan
Sibeliuksen Finlandiasta ja kyyneleet tulivat silmiin. Myöhemmin
illalla Mariellan ja Matin kotona kerroin, miltä minusta tuntui, kun
kuuntelin vanhan melodian, joka piirsi minulle kuvia Suomesta. Musiikki
oli täynnä pakkasen paukkua. Se oli vakava, sitten lempeä, siinä oli
auringon loistoa ja valkovuokkoja ja niin paljon Suomea.
Taika toimii.
Kotimaani
on Suomen maa, varsinkin Helsinki ja Nummela ja makupalat ja juomat,
joita sain maistaa runsaasti siellä. Niitä kaipaan – simaa ja
tippaleipää. Mummon Karjalan piirakkaa, enon omenaleivoklsia (Trube),
isän hernekeittoa ja äitini uuniperunoita. Kalakukkoa tarjottiin, myös
lipeäkalaa, mutta niistä ei tullut muistoja! Raparperi/mansikkamehu, se
sana saa minut hymyilemään.
Olen ollut tänä vuonna yli 50 vuotta
Amerikassa. Nummela on vieläkin yhtä tuore ja voimakas muisto
kuin vuosia sitten. Tunnen tuoksun ja kesän ensimmäiset kukkaset, ne
keltaiset (!), sitten juhannusruusut. Sauna, kokko, Enäjärvi - villit
mansikat ja niiden tuoksu, sokeriherneet ja avomaan kurkut! Taika
on työssä (My tongue licks my lips). Elokuussa sienet tulevat metsään,
leppärousku, koivutatti, herkkutatti ja kantarelli ja pian sen jälkeen
ensimmäinen kylmä yö ja bussi odottaa ja minä olen taas lähdössä
kaupunkiin!
Kirjeiden suomennos Ritva Miettinen
|