Päivitetty 18.9.2006

Muisteluita Heleniuksen Akselin talosta ”Kusikujalta”

Kirjoittanut Irma Muuraiskangas (o.s. Kuorikoski)

Silloinen kujan nimi johtunee Keskipisteeltä lähtevästä alkupäästä Auran varastojen vierestä. Paikka oli mitä mainioin hädästä pääsemiseen. Suojaa riitti tien molemmilla puolilla, varastorakennuksia. Tosin myös haju toisinaan, etenkin viikonlopun jälkeen, kertoi kujan käyttäjistä.

Olin luullakseni kuusivuotias,1942, kun muutimme Malmstedtilta Heleniuksen taloon, joka oli kaksikerroksinen. Kuorikosken perheen asunto oli alakerrassa. Tosin siihen jossakin vaiheessa liitettiin myös pari huonetta ylhäältä. Siirtyminen edellisestä kodista uuteen oli minulle pikkutytölle varmaan suuri juttu, kun olin kovin kiintynyt Malmstedtin Fanniin ja Kalleen. Muistoihini ovat jääneet ne ihanat ” voitakakut ” palvilihoineen, joita Fanni-täti aina antoi. Luultavasti tarjoiluun kuului muutakin, mutta maittavinta lienee ollut voitakakku.

Uudesta kodista ensimmäisiä muistoja ovat inkeriläiset, jotka asuivat vielä jonkin aikaa kanssamme samassa asunnossa. Ehkä aika oli vain viikon tai kaksi, mutta kuusivuotiaasta se tuntui pitkältä.

Muuttoaikaan olimme vielä koko perhe kotona. Isä kai oli posteljoonina. Hän kuljetti ainakin postin Haapakylään. Muistan, että meillä oli ns.suksikelkka, jonka jalakset olivat kuin sukset ja kantoivat hyvin lumisellakin tiellä. Äiti oli ompelija ja samalla kotiäiti. Aina oli turvallinen olo, kun äiti oli kotona. Muistan, että isäkin aina kysyi kotiin tullessaan ”Missä äiti on”, vaikka hän olisi ollut vain liiterissä. Äidin piti aina olla paikalla. Mantu oli ”perheen pää”.

Minä olin lapsista nuorin eli jätejoonas ja tietysti kaikkien lellikki, vaikka en muista sellaisia kokemuksia. Koti oli köyhä, mutta kuitenkin kaikkea tarpeellista oli riittävästi. Ei ollut koskaan nälkä ja vaatetuksesta huolehti ompelija-äiti.

Heleniuksen talo oli meille sopivan kokoinen jopa nykyisenkin mittapuun mukaan. Alakerrassa oli 3 huonetta ja keittiö sekä tambuuri, josta mentiin eri huoneisiin.Yksi huoneista oli ”kylmähuone”, jossa ei siis ollut lämmitystä. Se oli varsinaisesti käytössä vain kesällä ja talvella varastona. Yläkerrassa oli (ainakin jossakin vaiheessa ) Irjan ja Ailin huoneet. Taisivat pojatkin, Risto ja Matti kotona ollessaan asustella siellä. Alakerrassa oli myös valtavan iso kylmä eteinen, joka kesällä vastasi huonetta. Siitä mentiin ala- ja yläkertaan. Yläkerrassa oli muistini mukaan kaksi pienempää huonetta, yksi suurempi ja keittiö.

Ylhäällä, huoneen ja keittiön asunnossa, asui jossakin vaiheessa mummoni Emma Järvensivu ja myös Kauno Järvensivu perheineen, ei toki mummon kanssa samaan aikaan. Heleniuksen talo oli meille kuin sukutila.

Ulkopuolelta talo oli melko rähjäisen näköinen, kun maali oli rapissut paikotellen. Piha oli suuri kuten siihen aikaan yleensä. Muistan erityisesti omenapuun, jossa oli maailman parhaat omenat. Niin hyviä en ole myöhemmin syönyt. Pihaan kuului myös kasvimaata, jossa isä kasvatti varhaisperunaa, porkkanaa, punajuurta, tomaatteja ja kurkkua. Isälle oli melkein kunnia-asia, että juhannuksena syötiin omaa uutta perunaa. Pihan perällä oli ”pikkula”, liiteri ja olipa jonkunlainen karsina siallekin. Meillä oli aina kesäsika, jonka Saarnin Alku syksyllä lahtasi ja me itkimme. Possu kuului kesällä perheeseen. Se oli kuin koira, jota isä-Ville kuljetti narussakin ympäri kylää.
Tien toisella puolella oli sauna. Kesällä se oli jokaviikkoisessa käytössä, mutta talvella harvemmin, koska meni paljon puita lämmittämiseen. Kesäaikana se oli myös viikolla kuin maakellari. Muistan, että äiti vei sinne viilit aina viilentymään.

Entäs naapurit? Tärkein naapuri minulle tietysti oli Saarnit, koska sain sieltä elinaikaisen ystävän Armin. Talojen välissä oli peltoalue, jossa pikkutyttöinä ryömimme lumessa melkein upoten. Kesäisin pystyimme ikkunastakin huutelemaan toisillemme. Tai soitimme puhelimella ja näimme toisemme. Kanssakäyminen oli jokapäiväistä alusta alkaen.

Mäessä tien toisella puolella asuivat Meriset. Talo oli uusi ja meistä lapsista aivan upea. Tosin sen rakentaminen vei meiltä leikkimaastoa. Alma Merinen oli hyvin vähän tekemisissä naapurien kanssa, mutta Jaakko pistäytyi toisinaan kahvillakin. Hänellähän oli kylän ensimmäinen Volkkari eikä muistaakseni vaihtanut merkkiä myöhemminkään. Kerran pääsin Volkkarilla Eläintarhanajoihin siskoni Irjan kanssa. Oli se elämys.

Mäessä suunnilleen Seuratalon kohdalla oli Laineen Kallen talo. Osa talosta oli aina vuokralla. Kalle asui alakerrassa ja hänellä oli taloudenhoitaja. Lapsen silmin nähtynä talo oli melko suuri. En muista Kallen olleen paljoa tekemisissä naapurien kanssa. Peltoalue talon vieressä oli mainio loiva laskettelurinne, jonne aina laskiaisaamuna mentiin huutamaan ”pitkiä pellavia”. Ainakin kerran kävimme Armin kanssa myymässä arpoja Lohjan uuden Yhteiskoulun hyväksi. En muista, tuliko kauppoja.

Pisteen suunnassa ”kusikujalla” oli ratavartijan talo, jossa asuivat Koivuset. Seija kuului leikkiporukkaamme. Me kujan tytöt olimme usein Koivusen pihalla leikkimässä. Syksyllä tehtiin vaahteranlehdistä koteja ja talvella luisteltiin jäällä ”sahanteräluistimilla”. Koivusen Pekka oli tosiaan jäädyttänyt pihalle pienen kentän, mikä meistä pienemmistä oli erittäin hauskaa.

Hajanaisia muistoja Heleniuksen ajasta on vaikka kuinka paljon. Ne puikahtavat aina silloin tällöin esiin muistin sokkeloista. Sota-ajan muistoihin liittyy mm. se, miten kovina pakkasiltoina katselimme valokajastusta taivaalla, kun Helsinkiä pommitettiin. Pakkanen oli aina kipakkaa, jopa kymmeniä asteita. Ilman huopikkaita ja naamarikypärää ei tullut toimeen. Nykyisin puhutaan jo - 15 asteen tienoilla paukkupakkasista. Kesästä voin tuntea miltei todellisena vieläkin pihan juhannusruusun ja sireenien tuoksun. Silmissäni voin vieläkin nähdä isän hyvin hoidetun kasvimaan ja myös ”nurkantakuset”. Sain osallistua keittiössä myös jatkojalostukseen eli sätkien tekoon. Muistaakseni oli olemassa jo silloin joku sätkien käärimiskone. Ei tullut tupakki kalliiksi.

Kesällä me lapset kävimme uimassa Hemmilän rannassa. Usein menimme pyörillä niin, että pojat veivät pikkulikat tarakalla. Hauskaa oli, vaikka joskus mentiin pöheikköönkin hienohiekkaisella tiellä. Kouluaikana kuljimme Armin kanssa aina yhdessä. Koulupäivä oli tosi surkea, jos jompikumpi oli sairaana. Muisteloita Heleniuksen talon ajalta olisi vaikka kuinka paljon.
Kolmet hautajaisetkin vietettiin siinä talossa 40-luvulla. Ensin Matti-setä, seuraavana isä ja vielä Emma-mummo.
Isän kuolemasta muistan, miten tulin leikkimästä Revon Annelilta ja matkalla joku perheestä tuli vastaan ja kertoi, että isä oli kuollut. Se oli kova sanoma kymmenvuotiaalle pikkutytölle, isän lemmikille. Onneksi jäimme vielä vuosiksi Heleniuksen taloon. Kun Irjasta tuli rouva Rantanen, asuimme jonkin aikaa yhdessä: äiti, minä, Irja, Aarne ja vielä Jarmonkin ensimmäinen koti oli Heleniuksen talo. Opiskeluaikanani 59-61 äiti asui kanssani Jyväskylässä. Heleniuksen talosta hän oli jo muistaakseni muuttanut Ailin ja Alpon yläkertaan sekä sieltä Matin luo Jyväskylään.
Kolme-neljätoista vuotta kotini oli nykyisellä Kuusikujalla. Muistoissa ne ajat olivat onnellisia ja rikkaita köyhyydestä huolimatta. Sainhan sinä aikana käydä koulua Lohjalla ja päästä ylioppilaaksikin. Aikaan liittyi varhaislapsuus, teini-ikä ja aikuistuminen, ensimmäiset rakastumiset ja rakkaussurut sekä myös muut surut. Siis koko elämän kirjo.