Päivitetty 8.2.2005

Nummelan koulumuistelmia

Helmi Salminen

Helmi Salminen ja tyttärensä Marja-Liisa (myöh. Lempiäinen).

Kerttu Laine haastatteli keväällä 1992 Nummelan koulun keittäjänä ja vahtimestari-siivoojana toiminutta Helmi Salmista.

KL = Kerttu Laine. HS = Helmi Salminen.

Henkilötiedot:

Helmi Matilda Salminen omaa sukua Lahti, syntyi 19.11.1903 Karjalohjan Tallaan kylässä kivenhakkaajan tyttärenä. Hänen vanhempansa olivat isä Konrad Aleksanteri Lahti, hän oli syntynyt Turussa 1.9.1873 ja hän kuoli Nummella 3.3.1924. Helmin äiti oli Edla Matilda Lahti omaa sukua Lindroos syntynyt Karjalohjalla 2.2.1872 ja hän kuoli Nummella 14.5.1951. Helmi avioitui Nummella Frans Oskari Salmisen kanssa joka oli syntynyt Keuruulla 7.5.1906 ja kuoli Vihdissä 31.5.1989. Helmi Salminen kuoli Vihdissä 17.1.1999. Salmisten tytär Marja-Liisa s. 1940, sukunimeltään Lempiäinen, asuu miehensä Jaakon kanssa Tammisaaressa ( v. 2004).

Helmi Salminen. Kuva Pirkko Långström.

Haastattelija Kerttu Laine (s. 17.3.1931, k. 20.9.2002.) Haastattelunauhoilta kirjoittanut ja Nummelan kylähistoriikkia varten otteita poiminut Anja Korpela-Ahola. Puhuttuja tekstejä on hyvin kevyesti muokattu, sanatoistoja poistettu, joitakin sanoja selvyyden vuoksi lisätty sulkuihin, samoin lisätty väliotsikoita.

Salmiset muuttivat Vihdin Nummelaan toukokuun 21. päivä 1942. Helmi tuli Nummelan koulun keittäjäksi jonka tehtäviin kuului myös koulun siivous ja Oskari Salminen hoiti sivutoimisesti talonmiehen tehtäviä. Oskari oli työssä myös muualla. Helmi Salminen lopetti koulun hommat vuonna 1953. Salmisilla oli muuttaessaan mukana kaksivuotias tyttärensä Marja-Liisa joka myöskin pyöri siellä koulun nurkissa.

KL. Kun tulitte sinne koululle töihin niin mitenkäs paljon siellä oli silloin oppilaita?

HS. Yhdeksänkymment neljä oli siihen aikaan.

KL. Ja sitten niitä tuli lisää, kuinkas paljon mahtoi tullakkaan, ollakkaan?

HS. No ennen kuin sieltä koulusta lähdettiin ni se oli siin alle kaksisataa.

KL. Niin siin oli sitten nää sotavuodet ja tuli nää isot ikäluokatkin, nekin ehti tulla mukaan.

HS. Siin tuli vähän yhtä ja toista. Paljonkin.

KL. No minkälainen se sinun työpäiväsi oli mihin aikaan se alkoi suunnilleen?

HS: No se alkoi aamulla aina kello viideltä. Siihen aikaan kun oli sitä lämmitystä ja puitten vetämist ja veden kantoo ni se oli hyvin kovaa joka aamu. Lämmitys täyty tapahtuu ajois et sai siks lämpöseks ku lapset tuli kouluun.

KL. Ja puilla lämmitettiin?

HS. Puilla lämmitettii juu, lapsist ei ollu apuu niitä ei saanut käyttää.

KL. Mites monta luokkaa lämmitit, muistatko montako luokkaa silloin oli käytössä?

HS. Yks, kaks, joo, viis luokkaa oli koska se oli viisopettainen paikka.

KL. Ja kaikis oli tällanen uuni lämmitys?

HS. No kivikoulu nyt meni sitte sen koksin kanssa ja vähän puita sekaan joskus.

KL. Se kivikoulu oli siihen aikaan jo kun tulitte, niinkö?

HS. Niin kivikouluun tultiin. KL. Niin kivikouluun tulitte, mutta rinnalla oli se vanha puukoulu?

HS. Kyllä, toinen talo kokonaan. KL Eri talo. HS. Kyllä.

KL. Miten pitkä tästä päivästä sitten tuli kun se näin aikaseen alko jo aamulla?

HS. No siit tuli äärettömän pitkä päivä, ku se viideltä alkoi niin se saattoi illal mennä kello yhdeksään.

KL. No silloin ei tunteja laskettu eikä työaikoja tunnettu…

HS. Ei ollu mitään semmosta järjestöä joka olis näihin asjoihin käyny kiinni.

KL: Et työt tehtiin niinku urakalla ja niin pitkä päivä tehtiin kun työt vaati?

HS. Työt oli tehtävä oli päivä sit kuinka pitkä tahtos.

KL. No tämmöset niinku lumityöt pihalla ja muuta ne teki Oskari sitten?

HS. Niin hän teki kaikki ne työt ja hoiti myös pannun.

KL. Mitenkäs se ruuan laittaminen tapahtui? Oliks teillä pata vai missä sä keittelit?

HS. Oli meillä patoja oli meillä kattiloi ja kaikellaisii purkkei josta Nummelta tullessani tulin kokonaan toisenlaisten astioitten parista. Nummelan kouluun kun tultiin, ni se oli alkeellista, ämpärit oli ihan miten sattui semmosii ruosteisii, lautasist oli palat pois reunoista. No lusikat oli kyl, niit nyt ei voi purra rikki eikä hakkaa kappaleikskan mutta kaikki oli minun mielestä niin alkeellist et mei monta kertaa sitä asjaa ajateltiin et eiköhän ol paras kun lähretään Nummel takasin.

KL. Niin siellä olit jo koulun keittäjänä siellä Nummella Hyrsylän koululla.

HS. Kymmenen vuotta.

KL. No sullahan oli kokemusta sitte ja vertailupohjaakin.

HS. No vertailupohjaa ennen kaikkee.

KL: Olikos siellä sitte paremmat astiat siellä Nummella?

HS. Oli oli. Aina siks toiseks nii oli niin paljo vähemmän oppilait se oli vaan kolmeopettainen paikka ni sen mukaan ne tyätkin sit on aina suuremmat.

KL. Sisältyikö tähän Nummelan koulun tehtäviin jotenkin näitten opettajienkin palvelemista sitten, vaatiks ne jotakin palveluita?

HS. No ei ne opettajien palvelut ihan henkilökohtaisest millään tapaa mulle kuulunu ja niillähän oli sitte kun se ruoka saatiin valmiiks, ne jakoivat sen luokassa.

KL. Opettajat jakoivat.

HS. Opettajat jakoivat ruuan.

KL. Kannoitkos sinä ne ämpärit?

HS. Minä raahasin ne ämpärit sit sinne niin puukouluun kun kivikoulun eteiseen ja siitä ne nappas ne ämpärit ja veivät luokkaan ja söivät ja sitten tuli ämpärit takasin ja lapset toivat tyhjät kupit tiskii varten.

KL. No entäs ne ruokalautaset jotka lapsilla oli, kannettiinko ne sieltä keittiöstä, keittolasta vai mistä?

HS. Juu ei niil ollu missään luokan kaapeissa minkäänlaist tilaa.

KL. Kukas ne lautaset kuljetti, ne ruokailuvälineet?

HS. Lapset haki lautaset. KL. Sieltä keittolasta?

HS. Keittolasta. Ja keittola oli kivikoulun yläkerrassa.

KL: Yläkerrassa? HS. Jo-o yläkerrassa. KL. Ja vesijohto?

HS. Vesijohto. Olispas ollu semmonen vesijohto. Kun sitä ei ollu.

KL. Ei ollu viemäriä eikä tuomaria?

HS. Mitä hulluu! Toinen purkki oli toista sorttii kädes ja toinen purkki oli toista sorttii kädes. Toinen meni laskitunkiol ja toinen tuli sitte ruokavettä.

KL. Että aina mennen tullen kannettiin? HS. Mennen tullen.

KL. Ja sitten kun oli vielä kaksi rakennustakin niin sitä ruokaa piti pihan yli kuljettaa pakkasella ja sateella.

HS. Kyllä kyllä joo. KL. Ja juosta kovasti?

HS. Juosta kovasti ja sitä elettiin siihen aikaan jos eletään nykyäänkin kellon mukaan mutta sillon se oli hyvin tärkeetä. Opettajat oli tärkei siitä ja mää ymmärrän kauheen hyvin et jos ruoka olis tullu ain sillon tällön eihän tästä olis tullu täst kouluelämäst yhtään mitään.

KL. Niin sull oli hirveen tarkka toi aikataulukin, et sit piti se ruoka tosiaan ajottaa että se varmaan ehti.

HS: Joo. KL. No entäs sitte jos oli tällasta ku hernekeittoo esimerkiks joka vie pitkän ajan kypsyä niin laitotko likoomaan herneet illalla?

HS. Oli pakko laittaa. Siihen aikaan herneet oli niinkun kiviä kaikki.

KL. No miten aikaisin se esimerkiksi tämä hernekeitto piti alottaa sitt, sen ruuan keittäminen sillon?

HS. No herneet pantiin jo sunnuntai-iltana likoon. Sitten vaan (aamulla) pestiin siitä ja pataan ja pata hiljalleen kiehumaan ja sitten lähtee lentämään muitten hommien kanssa.

KL. Elikkä silloin aamutuimaan viiden korvilla heti?

HS. Heti vaan niin pian kuin vain sai pesät syttymään että sai lämpöö luokkiin.

KL. No, ne ruokailivat oppilaat sitten pulpetin päällä? Pulpetin kannen päällä tietysti.

HS. Pulpetin kannen päällä. Sitä en tierä ei ollu mitään liinaa eikä värkkii siinä välissä muuta kun sinne vaan.

KL. Muistan vaan omasta lapsuudestani Nummelta myöskin, niin siellä Nummella Jättölän koulussa meillä piti olla oma ruokaliina, elikkä pulpetissa oli aina tällanen pieni liina joka laitettiin pulpetin päälle ja sen päällä sitten oli ruokalautanen ja syötiin, mutta tääll ei sitten käytetty näitä ruokaliinojakaan?

HS. Minust tuntuu ettei siel ollu, olisin minä ne varmaan jollain tapaa nähnyt. Mähän en koskaan sielä käyny mitään kyttäämäs mul oli ihan omat tyät. KL. Omat kiireet.

HS. Omat kiireet. Sillä välillä kun lapset söi.

KL. No, opettajat sitten ruokailivat tietysti samasta, samasta ruuasta elikkä opettajat söivät luokassa ja valvoivat sitten toisten syömistä?

HS. Opettajat söi oman ruakansa ja valvoivat myös luokan syämisen niin kuin kaiken muunkin ja toiset opettajat jopa tykkäs kovin vierä sitä ruakaa vähän kotjakkin. Ne söi varmaan taas ehtollisen siell kotona.

KL. Niin että sitä riitti sitten vieläkin . Oliko yleensä ruokaa riittävästi?

HS. Siinä tapauksessa jos ruakaa oli vaikka vähän enemmän.

KL. No entäs jos sitä ruokaa - no sinä tietysti osasit laskeakin ettei sitä jäänyt - mutta jos sitä olisi jäänyt paljon niin käytettiinkö se sitten, voitiinko sitä syödä myöhemmin koulussa vai menikö se sitten vaan ihan johonkin, johonkin mihin, sitä ei ilmeisesti jäänytkään paljon.

HS. Kyll se oli hyvin, mul oli ihan oikeen hyvin tarkat tiedot tästä ruuasta ei sitä paljoo haaskaantunut. Jos näin oli niin siel oli semmonen laskiämpäri. Kenen ihmeen laskiämpäri oli siellä, et jos jäi jotakin niin pantiin siihen?

Mut eihän sitä kauan, kuka oli mahtanut taas söhlää siällä kunnassa ja se kiällettiin et se ihmispaha ei saanut viädä possulleen sitä ruokaa mitä meitilt joskus jäi sinne purkin pohjaan.

Eikä sitä koskaan viäty heti pois, kypsä ruaka kestää laskiämpärissäkin aikansa.

KL. Tuli byrokratia sitten väliin! HS. Siihen tuli taas sitten, ei ollut taas sekään sit oikein.

KL. Piti tuhota tuntemattomalla tavalla heh heh. HS. Joo, ettei nyt vaan kenenkään possu ols sit saanu tätä kunnan ruakaa. Sehän se olikin.

KL. No mitenkä lapset siihen aikaan suhtautuivat tähän kouluruokaan, söivätkö mielellään ja runsaasti vai vai saiko jättää lautaselle?

HS. Ei, lautasel ei saanut jättää. Opettaja Levänen oli hirmun tarkka siitä. Ja mää yhdyn siihen täydellisesti eihän siit olis tullu mitään. Mutta lapset oli aina tyytyväisii.

KL. Eivät nirsoilleet?

HS. Ne ei nurissu eikä narissu eikä ne näyttäny mieltään että… ja ruoka oli sentään nykyaikaan ihan toisenlaista se oli sitä vanhan ajan soppaa ja vellii ja vellii ja puuroo ja…

KL. Niin mitä siihen ruokavalioon oikein kuului, siis tää perinteinen hernesoppa ja perunasoppa?

HS. Perunasoppa, kaurapuuro ja mitä puuroo nyt sitten tehtiin se oli sitten keittäjän oma asja.

KL. Ja leipä ja maito olivat oppilailla sitten mukana, eväät.

HS: Joo. Ne oli niin tarkkaan siellä pussissa sitten aina siellä eteisen naulassa ja…

KL. Maito ja leipä eivät kuuluneet koulun tarjoamaan ruokaa?

HS. Ei mitään muuta kuin keitto. Mutta ihanaa oli keittää, maitokin tuli siihen aikaan, ei ollu maidot näin tusleerattu kuin nykyään se oli oikeen semmosta kuin kermaa vain se maitokin.

KL. Tulikos nää tarvikkeet jotenkin jonkun kaupan kautta esimerkiksi maito, vai tuliko se jostain talosta.?

HS. Ei, kyllä se tuli kauppojen kautta ja miten mä nyt muistelen että perunii tuli syksyl jostakin talosta mutta ei se koko talvee riittäny tai koko vuotta riittäny. Et niitäkin tuli sit kaupasta.

KL. Myöskin sillon sota-aikana kun elintarvikkeet oli kortilla ja oli suorastaan pula ruuasta niin sillonkin sitten koulukeittolaan aina ruokatarviketta löytyi?

HS. Kyllä. Ei ole valittamista. Ruakaa oli kun vaan tuli valmista.

KL. No eivät oppilaat tuoneet, ei oppilaitten kotoa vaadittu esimerkiksi marjoja tai jotain semmosta sillon sota-aikana? Pitikö tuoda kotoa oppilaiden mitään täydennystä?

HS. No sitä mä en oikeen nyt muista että olis ollu puolukkaa josta mä olisin keittäny puolukkapuuroa tai muuta sitä mä en muista ollenkaan.

KL. No, ruokailu kun oli tapahtunut sitte luokissa niin oppilaatko keräsivät nämä lautaset?

HS. Oppilaat pisti lautaset kasaan ja lähtivät lennättämään niit sinne keittolaan ja kyllä ne sitte otti pyyheliinan kouriin, mutta niitten piti olla hyvin tarkkaan tunnil sillon kun tunti alkoi. Meil oli aina vaan kiirettä.

KL. Sinne yläkerran keittolaanko oppilaat juoksuttivat ne astiat eri rakennuksista myös puukoulusta? HS. Kyllä kaikki tuli takasin.

KL. Ja sinä tiskasit. Minkälainen tiskaussysteemi oli?

HS. No oli jo onneks ainakin kaks pesovatia sitten ja onneks oli sitten vettäkin tuotu kotiin, että sai vedessä niitä liotella ja reerata. KL. Ja oppilaat tulivat sitte kuivaamaan näitä?

HS: Joo, jos ne nyt kerkes jotakin kuivamaan. KL. Aina eivät ehtineet? HS. Ei ollenkan sihen se jäi ja lapset meni menojas.

KL. Olivatkos kuivaajat näitä järjestäjiä? Oliko pojat myöskin kuivaamassa?

HS. Ei. Ei ei ollu. KL. Oli vähän tämmönen roolijako siihen aikaan vielä? HS. Joo ja ehkä se nyt olikin näin päin parempi että saivat sit ne tytötkin vähän jotain pientä touhuu tehdä.

KL. Muistan kyllä omastakin kouluajastani, näin oli myöskin siellä meillä, että tytöt ne vaan keittiössä avustivat ja tiskejä kuivailivat. Pojat oli isäntiä jo sillon.

HS. Tää perunankuorius meitil oli, kun nyt keittola asjoista puhutaan ni. Se oli meil semmonen minun mielestä jollain tapaa ihan hauskakin reisu sinne kivikoulun kellariin, mutta pojat ei oikein siitä niinku tykkäneet enkä mä tierä jos loppujen lopuks mä ittekkän siitä niin tykkäsin mutta ei sieltä voinu olla pois, ei sielt ols tullu yhtään perunaa, ei olis ollu seuraavan päivän minkäänlaist soppaa.

KL. Elikkä ne oppilaat osallistuivat tähän perunankuorintaan? HS. Kyllä. KL. Ja siellä niin pojat kuin tytötkin? HS. Kyllä se oli ihan jemptiä. Se oli oikein oma järjestysvuoro.

KL. Se taisi olla pojille hyvää harjotusta armeijaa varten, eikös sielläkin o perunateatteri ollu pojilla, että pojat harjotteli jo pienenä perunankuorintaa? Ja teil oli sitten, sul oli hyvät välit näitten oppilaitten kanssa?

HS. Oli. En pääse kiinni en yhdestäkään lapsest Nummelan koulus, ne oli niin paljon kilttejä lapsii. Ja siihen aikaan nyt oli lapset toisellaisii. En usko et nykyajan lapset menee johonkin tommoseen pimiään kellariin - olihan meitil siel ny valo mutta - siel me saatiin monta kertaa olla pari tuntia, arvaa sen mikä mul oli sit se lennätys sen jälkeen kun mä en voinnu jättää niit lapsii, ne ols kaikki paikat ollu kuorii täynnä ja perunat ei olis ollu puhtaaks kuorittu mä olsin joutunu joka ainoan tekemään uurestaan.

KL. Sun piti valvoo tietysti sitä hommaa mutta tapahtuikos tää sitten varsinaisen koulutyön jälkeen tää perunan kuorinta?

HS. Se tapahtui ihan koulutöitten jälkeen. Ensin koulu ja sitte vasta ruakajutut. KL. Ja vuorollaan sitten nää oppilaat tuli sinne? HS. Kyllä.

KL. Muistatko, ei kai nää ihan ensimmäisen luokan oppilaat, nää pienet? Olikos ne niitä ylemmän luokan oppilaita?

HS. Mitä hulluu noi piänet siel ny olis tehneet sitten. KL. Et ne oli yläkoulun oppilaita?

HS. Joo oikein vähän isompii poikii niinku tyttöi ja yhtaikaa ne tuli.

HS. Se minuu huvittaa tänä päivänä nyt kun tätä ikääkin on mulle annettu ja kun mä seuraan tätä nykyaikasta touhuu ja menoo, eihän noilt lapsilt ny sit enää mitää vaaditakka. Mä ihmettelen vaan koska tulee semmonen kone joka rupee painamaan ruokaa suuhun, se on nyt siinä hantis tää elämä.

KL. (Naurua.) Niin että kaikki on niin teknistä ja valmista. Mutta ei nyt varmasti lakikaan sallisi sitä että lapsilla teetettäis tällasta perunankuorimista kellarikerroksessa. Yleensä missään kerroksessa, että onhan se muuttunut siltä osin ihan huomattavasti. Näistä vielä ruuista. Tapahtuikos näissä sinun keittäjänä olovuosinasi sitten suurempia muutoksia? Oliko se tää sama ruokavaliolinja koko sen ajan sitten, että näitä keittoja ja puuroja?

HS. Jaa ainakin Nummelan koululla.

KL. Siellä peruna teatterissa kun olitte poikien kanssa ja tyttöjenkin, niin teil oli ilmeisesti tosiaan hyvät välit ja te, kaikellaista juttua siellä varmaan saitte aikaan, että mitäs sul on muistoja niistä ajoista?

HS. Voi voi! Sielt olis paljo kun vaan osais nyt taas pistää ne järjestykseen. Siel oli niin monta hauskaa nauruu. Mei tultiin loppujen lopuksi siihen tilanteeseen et opettaja Levänen kyttäs meittii siinä rappuis kun se ei oikein tykkäänny tietysti. Sieltä kuului opettajan rappuuseen ääntä kun hän kulki ohitte ja kun hän oli vanhempi opettaja niin ehkä hän ajatteli ett me vaan larputettaan siäl eikä tehrä töitä. Se oli kauhean erinomaist ja aina niin hauskaa, kun ne pojat larputti. Se ol niinku tavallaan hanttiin pistämist, mut ei ne sit oikeen uskaltaneet sentään, mut Kallion Seppo oli semmonen pisti ihan rehellisest hanttiin ja sanoi, et tätä mä en tee ja mää lähden. Ja lähti ja!

KL. Mitäs sitten?

HS. No sitte. Sitä rupes jatkumaan vaan joka päivä sit kun mentiin sinne kellariin ja Sepost se oli aina vastenmielistä. Ei siin auttannu mitään muuta kun kannella sit vaan johtajaopettajalle. Jos mä nyt oikeen muistan ni oliskos se opettaja Levänen tehny oikeen reisun sinne Kalliolle puhumaan pojan puolesta että semmost ei saa tapahtua, et sehän ei ol oikeen kun toiset teki ja yks pistää hanttiin. Ja sillon Seppo tuli sit, se oli ihan ilonen ja seuraval kerta kun se tuli, se kuoriskin paljo kovemmal vauhdil kun aikasemmin. Se oli oikeen hauskaa sillon.

KL. Seppo palas ruotuun. Ja sen jälkeen ei ollut sitten ongelmia Sepon kanssa?

HS. Ei ollut Sepon kanssa ja on niin hauskaa ain kun sitä nykyäänkin tapaa. Joskus tullaan tuolla vastaan ja joskus ollaan semmoses paikas et istutaan ja saa puhuu niin kyl Seppo ei osaa ollenkan olla mulle vihanen vaikka kantelinkin hänen päälles.

KL. Olette tainneet tästä perunajutusta, kuorimisjutusta jutellakin?

HS. Ai jai. Kun siihen mennään niin sit on kohta ihan lystii Sepon kans. Seppo muuten on ihan, ihan niitä ihan hyvii oppilai niinku kaikki muutkin ja mut sillon vaan se rupes keittäjääkin harmittamaan kun yks poika pistää vastaan ja kiire on kova ei siin oikein larputukset sitten enää käy.

KL. Niin ei se sitten olis tietysti kurinpidollisestiki oikeen ollu, et joku olis päässy niinku pinnaamaan.

HS. Ihan totta niin. Eihän sitä, nyt yks voi lähtee ja toiset jää kellarii.

KL. No sul oli siellä muitakin Nummelan poikia. Oli tässä kerran juttua niistä, niistä Hurrin pojistakin.

HS. Voi voi. Ne oli hauskoi poikii ne Hurrin pojat. Olenkin oikeen ihan ajatellut sitä että oliks se sitten Erkki ja Pentti ja kuka niist on vanhempi ja kuka niist on nuorempi. Mutta oli siel omatkin surunsakin niil lapsill kun mä muistan tän niin hyvin kun ne Hurrin pojat tuli kouluun ja oli semmonen tapaus käyny että räätäli Louhi oli laittannu sitte pussipöksyt ja oli sit jostakin syystä unohtanut ne perstaskut ja ne jäi kokonaan laittamati ja pojil oli oikein tosiaan, niil oli sillon suru siitä että kun nyt… Se oli tietyst ollu ihan pääasia et saada ne pussihousut. Sit kun me siinä keskusteltiin nin en ymmärrä oikeen sitäkään et kui hei nyt juur tuli mulle kertomaan, mut ehkä hei oli nyt niin täynnä sitä surua et täyty saara ilmi ja… Niin mä viel sanoin sit siihen et onks se nyt se tyäpalkkakin maksettu jo, johon pojat viel vastivat että se tyäpalkka on maksettu, niin mää sanoin siihen et viekä pöksyt takasin kyl se Louhi sit ne laittaa. Ja niin laitti myös!

KL. Se oli sun ansiosta että pojat sai perstaskut sitte?

HS. No sitä en tiedä kenen ansio oli, mut se oli niin kovin ikävää kuunnella kun niin tärkee juttu nyt oli sit jääny taas, mut ehkä tämä Louhikin ajatteli et mitä tommoset mukulat nyt perstaskuil tekee, eihän tonne mitään pistettävääkää o. Mut ne oli talollisten poikia kyl maar niil joku markkakin joskus oli pistää sinne omaan taskuun.

KL. Varmaan näin oli. Ja sitte semmonen koirajuttukin sulla oli.

HS. Ai ai se koirajuttu. Se oli minun ja Oskarin oikeen semmonen niinku sydämen asja kun mei aina joskus kun mull oli keittäminen ja vaari (Oskari) oli vaikka aamupäiväkahvil ni sillon nähtiin et Erkki Leppänen tuli kouluun ja hänel oli taas se heiän oma koira mukana ja Erkki tuli tunnille ja koira jäi sihen rappuun pieleen ja siin se oli niin kauvan kun Erkki tuli koulust, kun loppust tunti. Erkki otti koirans ja lähti kotja. Ja joka välitunti koko päivän aikana lapset kävi paijaamass sitä koiraa ja se koira oli oikeen niinku lellitty siel niitten keskuures, ei siel potkittu eikä hakattu koiraa tai käsketty kotja, kaikki oli sen koiran puolest, istuivat kivikoulun kivirappusilla siinä ja koira kuunteli vaan ja sit ehtool lähti taas kotja niin kuin pojatkin.

KL. Ja opettajatkin sallivat tän koiran oleskelemisen siinä?

HS. Sallivat tietysti koska koira oli sentään ulkopuolella. Mutta sen minä tierän ihan varmaan että opettaja Levänen ei olis sitä karvakoiraa siellä hallissakaan kyllä (sietänyt) ja tuskin se koira olis mennykkä siihen halliin. Se oli pystykorva ja se on semmonen joka ulkona varmaan viihtyykin. KL. Ja tarkenee sitten talvellakin… HS. Tarkenee ihan niin jatkuvasti.

HS. Meitilläkin oli oikeen aina hauskaa. Oskari aina sanoi, et kato nyt heit painaa tulla taas tualt, koira ja poika.

KL. Se on aika liikuttavakin tarina. Koirasta ja pojasta.

HS. Kyllä. Se on oikeen semmosta joka on nyt jäänny näinkin pitkäks ajaks - kuinkas kauan täst nyt vois olla aikaa sit kun mä olen jo lähtenny sieltä koululta ja -

KL. (laskee) Viiskymmentä kolme ja kun tulee yhdeksänkymmentä kolme, se on neljäkymmentä vuotta ensvuonna. HS. Niin se on.

KL. Niin sulla oli jotakin Laakson Ilkastakin oli muistelmia että …

HS. No. Kun niist lapsist nyt puhutaan ni siel oli aina semmost, jotain semmost oikein kivaa ja kenen ne oli saannu tavallaan puolelleen - tää on nyt vähän niinku omaa kehumistakin - kenen ne oli saannu puolelleen ni sitä ne osas hiukan käyttää hyväkseenkin. Ja Ilkka Laakso oli semmonen joka ihan joka päivä ku se istui sihen kivikoulun rappusil se ain katteli että mistä se Salmisen Oskari tulee et hän pääsee reppuseljäss taas ja toi vaari (Oskari) oli niin höpsö et se kuljetti niitä poikia vuorotellen reppuseljäss ja en tierä mitä se mahtoi tarkottaakaan mut hauskaa niil aina oli. Eikä Salmisen Oskari nyt vallan koiran ja poikien kans leikkinny mutta aina kun paikal sattui niin taas oli mukavaa.

KL. Et se oli sellasta kodikasta, kodinomaista se teidän oleskeleminen siel koululla?

HS. Niin. Meiän ja lasten välit oli melkeen niin kuin iso perhe. Ja siitä mä hyvin mielelläni sen tähren puhunkin, että meill oli lasten kans niin äärettömän kivaa. Ei varmaan yhdelkään ole mitään (pahaa) sanottavaa meitist. Ja niin paljon nyt kun noit talonpoikiikin tos kulkee, kuka omistaa mikkäkin manttaalit, niin kyl ne vaan päivää sanoo ja ai ai…

KL. Ja tuntevat vieläkin? HS. Tuntevat vieläkin. On oikeen mukava nährä vanhoi kouluoppilai vaikkei täs ny mitään opettajii oltu mutta kuitenkin.

KL. Jos vähän vielä palattais tohon ruokajuttuun niin olikos teillä silloin semmoset suunnitellut ruokalistat vai teitkö sä sitten niin sanotusti omasta päästäsi niitä ruokia vaan?

HS. Kaikki tarttis muistaa nyt niin äärettömän tarkkaankin, mutta eihän se nyt millään olis onnistunu et mä olisin omasta päästäni mitään ruakaa tehnyt, johan se olis ollut ihan häväistys koko koululle!

KL. Elikkä se oli suunniteltua.

HS. Se oli varmaan suunniteltua mut en mä vaan missään mitään lappuu seinäs nähny enkä muista minkäänlaista. KL. Juu ei näitä ruokalistoja varmaan viel o ollu siihen aikaan. Ja muuten…

HS. Ja mitäs ruakalistaa siin ols tarvittu kun joka viikko oli samoja ruakia. Jos vaihdettiin että velli oli ennen kun perunasoppaa ni mitäs ruakalistaa siin tarvitaan. KL. Käännettiin vaan vähän järjestystä.

HS. Käännettiin järjestystä ja sillä siisti!

KL. No olikos siihen aikaan semmoisii lapsii, joilla oli joku tämmönen ruokavalio, ettei voinut syödä kaikkea ruokia, vai söivätkös sitten kaikki ihan sitä samaa vaan?

HS. Kaikki söi ja kukaan ei narissu eikä sanottu niin kun nykyään sanotaan koulus - jos paikkansa pitää mitä kouluelämä kertoo - että en syä tota ja emmä ol ikinä tommost syäny ja kaiken lisäks nyt kun vielä tätä touhutaan, että siel ihan uskonto sohlataan näihin juttuihin, ettei lapset saa syörä ja kuitenkin lapsen mieli tekee ruakaa.

KL. Nyt on ilmeisesti jostain syystä meidän aikakaudella tullu näitä tämmösiä sairauksia tai allergioita jotka sitten rajaa tätä ettei voi syödä maitoruokaa tai on sokeri esteitä. Sillon lapset oli ilmeisesti terveempiä.

HS. Lapset oli terveitä. KL. No entäs keittäjän terveys?

HS. Keittäjän terveys meni ylitte lastenkin vissiin, kun sen täyty kovemmin mennä kuin lasten.

KL. Niin olikos sairaslomia?

HS. Ei ollu mitään sairaslomia ei semmost tunnettu. KL. Ei ollenkaan?

HS. Ja kukas siihen sitte olis tullu siihen porukkaan.

KL. Että se Salmisen Helmi ei sairastanut koskaan.

HS. No jotain pientä niistä mä en nyt oikeen kehta kertoakaan pienist asjoist mut mä tarkotan oikeen vähän et ols ollu viikko ja kaks. Eihän nykyään ol mitään muuta kun sairaslomii.

KL. Siltä vähän tuntuu.

HS. Lapsia lennätetään toisest lääkärist toiseen ja lääkäri sanoo puolikkaan sanan ja sillon ei syärä taas sitä eikä syärä tätä. Ja sitte ne tulee sinne kouluun ja siellä ne rähjää sen ruuan kans jokaisel pitäs olla oma kattila ja omat purkit.

KL. On se tullut varmasti vaikeammaks ja on toki muuttunut sikäli että on valmisruokia näille oppilaille. Eihän ne sun kattilat olis riittänyt, jos sun olis pitänyt keittää montaa sorttii samana päivänä!

KL. Minkäslaisia siivousvälineitä siihen aikaan oli Nummelan koulun käytössä?

HS. On melkein oltava ihan hiljaa, ei osaa mitään vastaa kun ei ollukkan mitää. Pitkävartinen harja ja semmonen purkki jossa oli suudaa ja sitä suudakokkarei pistettiin johonkin veteen ja siinä vaan.

KL. Rikkalapio ja harja vaan sitten… HS. rikkalapio ja harja juu. KL. ja pitkävartinen harja?

HS. Ja sitten kun ei ollu rasuja eikä mitään, ni mä muistan niin hyvin, ensimmätteks sillon kun ruvettiin (siivousta) tekemään, niin piti repii Salmisen pöksyt kappaleiks et sai permantorasun.

KL. Heh heh, ei koululla ollut edes riepuja ittellä.

HS. Ei ollu riapui ja sitte rupes tulemaan semmosii kuin jutesäkkii, jokainen tietää mimmonen on jutesäkki, siinhän kun lähdet viemään sitä perässäs jonkun varren kanssa, niin siithän tulee sitten karvaa nin paljon että on koko permanto hetken päästä karvoissa. Tätä se oli sitte. Muistan niin ihmeen elävästi ne kaikkien luokkien siänet. Semmonen erinomanen vaivanen lattistunu siäni oli käress kun rupes pesemään niitä tauluja. Eikä se taulu tul koskaan liitun jälkeen puhtaaks, ei se tul tavallisel siänel, siihen täytys käyttää myös oikeen tavallista rättii, sit siit tuli puhdast jollei se olis ollu puhdas niin ei sitä .. siit olis tullu sanomista heti.

KL. Juu sieni tuli liituiseksi, ei se sitten …

HS. Ja sit sitä oppis siihen aikaan - mä en tierä oikeen- sitä oppis semmoseks, kun se vesi oli niin äärettömän kovan työn takana, oppis niinku jollain tapaa ihan nuukaks, mitä vähemmän vaan ja sehän on oikeestaan ihan huano merkki, jos vettä ei saa käyttää runsaast sillon kun on puhtaudest kysymys. Se vaatii vettä!

KL. Niin se vesi, missäs se vesi oikeen olikaan?

HS. No se vesi oli siel keskellä koulun pihaa tai tonttii ja sitä piti ihan kahdenkymmenenkolmen metrin syvyydest painaa ylös sitte.

KL. Sieltä kaivosta?

HS. Kaivosta ylös ja sitte se pannaan ämpäriin ja sit lähdettiin keikuttelemaan kivikouluun. Ja kun ne ämpärit oli semmosii erinomasii, ne oli kahdentoista litran ämpärei ja niis oli vielä se alipohja semmonen että ainakin noin viissenttii semmonen niinku ympyrä. Joka kerta kun sitä vettä rupes tuomaan, riippui tietyst kun ei ollu enää niin vahva nostamaan kahden käden kans sitä ämpärii, se ämpärin pohja otti aina sihen rappuun reunaan, sit meni vettä siihen ja sit tuli taas siivoominen peräs. Et tämmöst se veten kans. Se vesijuttu oli Nummelan koululla - mää en voi muuta kuin ihmetellä - että ihmisillä teetetään tämmöstä hommaa joka on melkein jo hevosen hommaa.

KL. No sun veny varmaan kädet pitkäks kun aina kannoit sit niitä ämpäreitä edes takaisin. Niin varmaan kädetkin venyi.? No miten tuota…

HS: Sitä ei tierä sit jos veny tai meni takaperin, mutta om minul viel normaalit kädet.

KL. Entäs kun lämmintä vettäkin tarvittiin missä…

HS. Tarvittiin, sit juostiin jumalattoman kovan vauhdin kans saunaan ja pantiin saunan paran alle valkee ja sit se lämpis siellä. Muk kun se oli taas juntattava sieltä kaivosta, ei sitä sinne pataan tullu muuten jollei sitä joku tuannu.

KL. Oli se melko raskasta hommaa. Niitä siivousaineitakan ei sen kummempia siihen aikaan oikeastaan tunnettu. Se oli vaan sitten vettä ja riepua ja jotakin saippuaa ehkä vähän.

HS. Jotain saippui jos oli tai ei. Enkä mä tierä sitte, ku se oli semmost niin ahdast, että koskaan ei saanu esimerkiksi talouden hoitajan kans puhuu näistä asjoista, ja sanon aivan suorat sanat että se oli paljolti kiinni johtokunnasta. Siellä oli semmonen förmyntäri tämä johtajaopettaja Levänen et siel semmoset äijät kun johtokunnas sillon oli niin ne piti kyllä suunsa kiine. Ne ei uskaltaneet puhuu yhtään sanaa.

KL. Niin varmasti opettaja johtokunnan kans olis voinut vaikuttaa näihin mutta se opettaja oli semmonen henkilö että ei ollut paljon varaa mennä esittämään mitään.

HS. Nii ei ollut paljon varaa ja mä olen nii täydellisest sitä mieltä että Nummel mä en tuntenut, mut kun Nummelaan tultiin niin ainakin johtajaopettaja oli melkeinpä jumalasta seuraava. Ja siin minä pysyn hautaan astikka. Luanne oli niin erikoinen.

KL. Niin että oli semmonen etäisyys ettei näistä asioista paljon keskusteltu.

HS. Niin oli elämä. Kovaa oli.

KL. Mites se koulun pihasiivous tapahtui?

HS. No syksyl ja keväl tietyst aina ol ne suursiivoukset pihassa. Sitä en muista mitä oli syksyllä. Kevääl aina oli lapset mukana opettajan kanssa joo. Tai opettajien kanssa niithän oli paljon. Piha oli iso ja paljon oli lehtee ja roskaa ja…

KL. Oppilaatkö auttoivat sitten tässä kevätsiivouksessa, tällasessa niin kuin koko pihan…

HS. Juu ja se luettiin aina niinku voimistelutunniks. KL. Taitaa olla ehkä vielä nykyäänkin että pihasiivoustalkoita koulussa mutta…

HS. Juu mää luulen että nykyään vieläkin lapset auttaa siinä, ei toi nyt paljoo sitten ole.

KL. Ja lumityöt teki Oskari Salminen?

HS. Teki Oskari Salminen juu ja siihen aikaan oli erinomainen se lumiaurakin se oli semmonen pluuki oikeen. KL. Elikkä minkälainen? HS. Semmonen vanhanaikanen jossa oli niinku laudoista tehty ja sit oli myö sivulauta joka piti sen pluukin koossa ja sitä sitte Salminen veteli perässään ja siitä tuli sit vaan sit kauhian isot tiät. Mut ei se riittäny monta kertaa sai leventää ja leventää sitä tiätä hyvin paljon. Sitä hyvin äkkii sanottiin ettei tost polust pysty kulkemaan se on liian kapee. Lapsii tuli paljon ja meni, mut kun päivä trampattiin niin kyl oli taas tiät hyvät. Oli polkuu sinne ja tänne.

KL. Siihen aikaan oli luntakin talvisin varmaan vähän runsaammin kuin nykyään.

HS. Oli, oli se oli aivan toisellaist koko meininki. Lunta oli ja sitä kyllä sitten riitti, talvet oli talvia.

KL. Oliks sulla siitä pihasiivouksesta vielä nyt jotain muuta mielessä?

HS. Siin on tiätyst tapahtunu hirmusen paljon mut eihän niitä kaikkia nyt osaa muistaa sitten enkä mää siihen pihasiivoukseenkaa paljoo. Mul oli niinku omat tyät. Minuu ei tähän velvotettu ollenkaan. Mul oli omat tyät niin en mä voinu hyppii siäl pitkin pihoja, sillon täytys jos kerran muut meni luokasta niin sitten alko siivo.

KL. No nämä koulun keittolatilat olivat siellä kivikoulun yläkerrassa ja siinä tuli jotakin muutoksiakin vielä jossakin vaiheessa. Mites se olikaan?

HS. No siinä tuli nyt semmonen muutos sitten, et kun tuli uus opettaja ni ei ollukkan asuntoo sille opettajal. Aikasemmin oli sil taval että opettajat kaikki nuhjas siellä koulun nurkissa, ne oli parhaat paikat niillä. Nykyään opettajat asuu ulkopuolella koulun - kunta niil tietysti maksaa sitten luantaisedut mitä siitä määrätään - mutta sillon niit tuppas olemaan niin kun nyt Nummelan koulullakin. Kaikillhan niil oli siellä lukaalit suuret, mut eihän nyt opettajat rupee lukaaleitaan jollekin toisel opettajal antamaan vaan sillon kekattiinkin että meiät pois asunnosta, ni pois vaan siihen keittolaan missä keitettiin ja sitte opettaja meiän asuntoon tilalle. Opettaja oli sillon niin valtavan suures arvos että… Mä olen ilonen siitä että tänä päivänä eivät opettajat enää pääse kukkoilemaan, sillon ne kukkoili!

KL. No toisin sanoen kun muutitte asumaan ja tulitte ensin tähän työsuhteeseen niin teillä oli oma asunto koululla, kivikoululla. HS. Kyllä.

KL. Mutta sitten kun opettajia tarvittiin lisää niin teidät siirrettiin pois siitä asunnosta ikään kuin sinne keittolan tiloihin?

HS. Kyllä. Siellä me oltiin niitten patojen ja kattiloitten kanssa, niitten seassa me myllättiin siellä. Oli meil sit se seuraava huone siinä, eikä se ihan nyt niin pieni ollu mutta… Me päästiin sentään sitte niinku kammarin puol maata.

KL. Niin että nukuttiin sentään toisessa huoneessa, mutta keittiössä keitettiin koko porukan ruuat.

HS. Kyllä. Ja se mulle olikin semmonen hyvin vaikee, koska mul on aina ollu järjestyskyky. Se on tänäpäivänäkin vaikka tulee koht sata vuotta täynnä, ni tänäpäivänä mul on aivan sama taktiikka. Mä en kestäny sitä elämää että ne kattilat ja keittolan purkit oli mun tiälläni sitte kummä sain sen tyän tehtyy. Mä raahasin joka ainoa ilta padat ja kattilat yläkertaan meneviin rappuihin. Joka askelman päällä oli joku purkki tai kattila, kun siin oli astuttava (rappuun oli jätettävä jalansija). Mä en kestän. Joka päivä ja pyhät ja lauantai.

KL. Ja aamulla takasin taas. HS. Aamulla takasin.

KL. Olihan siellä niitä lautasia ja lusikoitakin aika paljon. Missäs ne sitten pidettiin?

HS. No tietysti ne pidettiin siinä keittolan kaapis koska se oli kerran keittola.

KL. Ja te asuitte sit siinä. No miltäs se nyt sitte tuntui siinä palkan suhteen asua keittolassa?

HS. …sitä me ei sit ymmärrettykkään laskea, että vetikö se kunta taas senkin kohran meitilt. Meiän piti asuu keittolas ja maksaa luantaisedut silti. Eihän meitil sillon enää olis minkäänlaisii luantaisetuja voinu mennä kun me oltiin keittolan nurkassa.

KL. Joo ei ollukkaan enää omaa asuntoa vaan asuitte keittolassa. No mitenkäs kauan tätä asumismuotoa sitten kesti?

HS. Noo, sitä kesti sitten siihen astikka kun tuli tämä johtajaopettajan vaihto. Esko Karvinen haki paikkaa Nummelan koululta ja myös sen sai. Ja muistan niin äärettömän hyvin, meil oli sillon meiän isäntäkin kotona ja taisi olla kahvipannukin menossa, kun tää Esko Karvinen ilmestyi ja esitti että hän on sieltä ja sieltä tulossa ja Nummelan koululla on kuulemma paikka auki, opettajan paikka. No meihän oltiin kovin touhuu täynnä ja kerrottiin et juu niinhän se on että tääl on ja.

Mentiin siihen meiän isoon huoneeseen, täytyy sanoo ihan että iso huone se oli, hyvin kaunis huone tänne Eikka Luodolle päin ja niin äärettömän nätti huone ettei siinä ole mitään ja ruvetaan keskustelemaan näistä koulun asjoista ja hänen asunnostaan. Eihän hän ollu sillon viel valittu mutta mee tehtiin kovin selväks ja tietyst ajateltiin jo hissun kissun että olispas kiva nyt kun tosta tulis sitten uus opettaja ja vähän niinku asjat muuttuis ja vaihtuis. Ja niin siin sitten kävikin että uus opettaja tuli ja sitten hän meni meiltä tapaamaan meiän johtajaopettajaa Levästä ja sen sit tietää että kaikki rupes menemään hissun kissun ja Esko Karvinen valittiin. Hilkka (Karvinen) suoritti siihen aikaan vielä omia tutkintojaan Helsinkissä ja kulki vissiin kaks tai kolme kertaa viikos siellä ja valmistui opettajaksi ja sai myös paikan sitten Nummelan koululta. Ja kun me siellä meiän isos huonees istuttiin ja kun me kerrottiin tätä keittolakomentoo ja näkihän hän sen ei tarvinnu kertookka ja kerrottiin siitä veden raahaamisest ja siitä kaivosta ja niitten puitten ja pesien reeraamisesta ja se Esko Karvinen ihan tällä tavalla sanoi, ja ne sanat on mulla tänä päivänä aivan samat kuin sillon kun ne on lausuttu: ’Et tää peli, jos hänest tulee koulun opettaja, niin tää peli ei kelpaa. Tää peli ei vetele’. Ja niin se kävi. Kun Esko Karvinen valittiin hänest tulikin sit aivan heti johtajaopettaja ja kyllä se Nummelan koulu niinkun leimahti ihan toiseen elämään se tuli meiän kaikkien keskenkin niin paljon toisenlaiseks. Se oli aivan toisenlaist elämää kuin sitä ennen. Ja täytyy sanoo niin että kyl mar nes sen kunnassakin huomas et mä olen monta kertaa ajatellu tämmöst, että kuin kovin ne siel kunnas mahtoi hanttiin pistää et ne antoi sen vesijohdonkin peräks. Mut voi olla et kunta oli ilonen että sai tämmösen opettajan joka rupes tätä kouluelämää niinku järjestämään. Siin oli niin paljon järjestämistä. Tosiaan paljon.

KL. Ilmeisesti oli niin, että kun oli ollut semmonen vanha ja vanhanaikainen johtajaopettaja tämä Levänen niin koulu oli jäänyt jälkeen kehityksestä, ainakin näiltä keittäjän kantilta katsotuissa asioissa, niin tuli uusi opettaja ja tarmokas ja asiat alkoivat korjaantua niin se teidän asuntokin sitten ilmeisesti muuttui.

HS. Niin en tiedä sitte mutta kyl mä olen ajatellu sillä tavalla että voi olla näin että kunnassakin oikein huomattiin jo että onpa hyvä et tulee jonkunlaista muutosta. Tietysti jollain tapaa aina asjat kulkee että kunnassakin voitiin ajatella että Nummelas ols paljon reeraamist mut eihän ne kunnan herrat lähre sinne reeraamaan jollei se kerran tule johtokunnalta tai jonkun puolesta alote.

KL. Tämä Esko Karvinenhan vaikutti monessakin mielessä Nummelan elämään niin kuin kulttuurin sarallakin, hän oli tämmönen musiikkimies ja kaikkea sellasta kuoromies ja muuta. Mutta tästä teidän asumisesta. Mitenkäs se sitten muuttuikaan kun Esko Karvinen tuli koulun johtajaopettajaksi?

HS. Noo se muuttui ihan sit sillä tavalla niin kuin hän sillon sanoi kun hän oli kattomas sitä paikkaa et tää ei tule jatkumaan jos hän tähän valitaan. ja niin siinä kävi että valittiin ja muuttui. Otettiin padat ja purkit kailoon ja lähdettiin veistohuoneeseen. Kaikki oli sitä myöden selvää ja sitten en muista että oiskos meitil jotain pientä remonttii ollu siinä, mut sitäkän en muista yhtään. Mut sit tuli taas uus omakoti.

KL. Niin toisin sanoen siitä veistohuoneesta tehtiin keittola sitten?

HS. Kyllä! Veistohuoneesta tehtiin.

KL. Miten se teidän oma talo. Tosiaan koululla ollessa hankitte tontin Hänniseltä ja aloitte rakentaa omaa taloa niin minkäs aikoihin se oli sitten kun sitä aloteltiin? Olikos se joskus tossa vuonna neljäkymmentäseitsemän ninkun olet kertonut kun tämä tontti hankittiin ja… HS. Jo-o.

HS. No se oli niin äärettömän hauskaa mää muistan ihan sen päivän, tai olisko ollu ihan iltapäivällä noin, kun Hänninen (John ja Siiri Hänninen omistivat suuria maa-alueita Nummelassa) kulki jostakin syystä siinä koulun nurkissa, olisko ollu sitä opettaja Leväst helssaamas en yhtään tierä sitäkä, ja sit hän rupes kertomaan meiän isännäl tähän tapaan, että Salminen vois oikeestaan ruveta laittamaan omaa asuntoo. Juu, niin meiän isäntä kuulus sit sanovan siinä että eihän sitä voi laittaa, kun ei rahojakan ole täs, nin hän vaan tykkäs ett kyl ne rahat siit sit selvii, niin kun ne selvikin ja niin kun myös ruvettiin rakentamaan. Ilman Hännistä ei meitil tänä päivänä - ei meitil enää sitä olekkaan - mut ei sitä ols sillonkan tehty.

Se tapahtui sit sillä tavalla että siitä puhuttiin vähän muutaman iltan ja vissiin välil päivälläkin. Ajateltiin sinne ja ajateltiin tänne. Sit oli johtokunnan kokous siellä koululla ja Hänninen kun pääsi sieltä kokouksesta ni hänel oli semmonen mukava tapa, et vaikka hän nyt tiätyst kotiinsa sit lähti, mutta hän ain poikkes sit vahtimikkotakin kattomaan ja ruvettiin sit juttelemaan näit meiän mielipiteitä siinä että kun mei ollaan ajateltu sillä taval et kyl mei jos mei vaan jostain saaraan tontti ni sillon mei ruvetaan rakentamaan. Sitä rakentamista, kyl se oli tavallisen törnävää puhetta kun ajattelee että ruvetaan puhumaan rakentamisest eikä markan markkaa ollu rahaaka. Mutta kun puhuttiin ja puhuttiin ja Hänninen ol samanlaine kuin meitti vaikka hän oli pohatta, mutta hän yhtyi meihin ja hän sanoi et tarttis vaan ruveta nyt sit sovittamaan et hänel on sitä myytävää siellä, sanoi siin on koko se reuna semmost mikä Valosta eteenpäin, siin on nyt semmosta maata että siit sais muuten kauniin tontin ja sit kun sen reeraa ja laittaa ni siin ois varmaan oikeen kiva niinkun talonkin paikka. Eikä mei muuta sit tarvittukan kun tämmöset sanat niin jo meiän isäntä rupes et sit tuleekin touhu päälle ja kun hän nyt sen sotaleikin oli jo sit leikkiny ja siinä oli semmosii valtavan hyvii tarjouksii niin kun raha-asjoissa. Sitten käytiin se ei ollu mikään Osuuspankki se oli vaan sen nimi toisenlainen, mutta tarkoitti kuitenkin et se oli rahalaitos.

KL. Osuuskassa taisi olla silloin. HS. Juu Osuuskassa eikä Osuuspankki. Ja sinne meiän isäntä meni ja siellä sitä ensmäinen kerta istuttuiin ja puhuttiin. Mitä siel sit puhuttiin, en minä siel ole ollu mukana, mutta kylhän ne kaikki asjat järjesty niin äärettömän hyvin. Siitä mei sitten alettiin. Eihän sitä nyt Nummelasta semmosii lautataapeleita niitä ruvennu saaman vaan. Sit me lährettiin Nummel mummon luokse kylään ja siällä sitten kuinka se mahtoi mennä puheeks että Suvantolasta - siis Suittilasta Lohjan puolelta - niin siellä oli valtion mettää ja siellä oli nämä valtion mettän hoitajat ja meiän isäntä rupes sit jauhamaan sitä juttuu ja sieltä saatiin ostaa hirret, jotka sitten kaikki Lånkströmin Arvo veti Nummelaan ja sitte ne sahattiin Nummelassa. Meil oli niin paljon tavaraa, et meil ei oltu köyhii sen jälkeen. Mei oltiin ihan pollei. Sitä tuli niin paljon sieltä sahalta sitä tavaraa ja siitä se alkoi.

KL. Ei tämä ollut mikään rintamamiestontti? Vaan ostettiin Hänniseltä ihan vaan vapaalla kaupalla?

HS: Ei ihan, ei ollu mitään semmosta mikä olis valtion puolelta sitte, vaikka kyllä meil oli semmonen ajatus ja toivottiin oikein sitä kun niitä rintamamiestontteja annettiin Vihdissäkin, niitä annettiin hyvin paljon ja kuinka tän asjan kans mahtaa olla tänä päivänä kun. Sillonhan meil rupes ne pamput juoksemaan ja siitä sovittiin et meiän isäntä ois sen hyvin varmaan mielellään ottanu. Se oli kyl hidasta peliä mutta joka tapaukses kyl kokouksii pidettiin ja oliko se sit niin, että ei sitä niin äkkii tiätysti näitä nyt asjoi jotka on nyt valtion puolelta rupee tulemaan, eihän ne o mitään päivän ja kahden juttui, niissä menee aina niissä (aikaa), sillon oli niin moni ihminen vailla rintamamiestonttii. Mutta tässä taaplattiin nyt vissiin meiän puolelta niinku vikapisto, että kun mei ruvettiin Hännisen kans tekemään näitä kauppoja ja sitte jo mentiin niin pitkälle että sitä valtion mettää sieltä Nummelta ostettiin ja siitä se juttu alko tiätysti levimään että mitäs Salminen tekee rintamamiesveteraaneil kun se kerran meinaa ostaa tontin. Ja niin se kävi sitten että meille tuli kaikki nämä rintamamiestontin paperit kuntoon ja poliisi Nieminen kävi meillä yhtenä kertana joka otti nimen meiän isännän, en mä muista, tuskin mä olen siihen paperiin, enkä varmaan olekaan kirjottanut, mutta Kosti (Nieminen) kävi ja sitte se vei sen paperin, mutta ei meil tänä päivänä viel mitään rintamamiestonttii, vaikka mä olen nyt ruvennu puhumaan niinku leikin vuoks, et kun mennään Petonilaan niin siin on yks tontti ja se on varmaan meiän tontti joka on siin oikealla pualella kun mennään Petonilaan, niin siin on kaunis pikkunen tontti rinteessä ja tairan nyt vaan erelleen luulla et se on meiän tontti. Siitähän meni eteenpäin sitten kaikki ne mitkä on sen Petonilan oikealla puolella täältä Nummelasta päin mentyä, ni ne on rintamamiestontteja.

Kl. Ne jäi sitte, se raukesi se rintamamiestonttivaraus varmaan kun tei tuli ostettua ja tää laina oli ehkä kuitenkin jotakin rintamamieslainaa?

HS. Joo se oli sitä se oli hyvä laina. Sitä olis saanu meiän isäntä kolmeensataan viiteenkymmeneen tuhanteen, et ollaanpas mei naurettukin sitä juttuu kun me ei ois osattu laskeekaan niin pitkäl kun kolmesataa viiskymmentätuhatta, mikä rahan arvo nyt mahto sillon olla. Seitsemänkymmentä tuhatta meiän isäntä sillon otti sitä Ouuskassan lainaa. Hän olis saanu rahaa vaikka kuinka paljo. mutta eikös se ole sil taval että jos ottaa velkaa niin kun se täytyy takasinkin maksaa. Ettei sitä saa niin kun lahjaks. Mut niinhän se on tää nykyinenkin mailma että yhteen aikaan oli niin että pankinjohtaja seisoi ulko-ovel ja tyrkytti rahaa ja jos sit teit kaupat ni sai ja jos et huolinnu nin nyt sitä sit saa katua.

KL. Niin tänä päivänä vuonna 1992 niin on tosiaan paljon ihmisiä jotka ovat ottaneet velkaa ja ovat hirvittävissä vaikeuksissa että siihen aikaan ei otettu tämmösiä riskejä. Sitä tehtiin kai vähän hartiapankilla vaan?

HS. Ja jos nyt rupis puhumaan tän tapasii juttuja, että niin heti sanois varmaan nämä nuoret ihmiset: ”Niin se oli ennen vanhaan kun rahaakin otettiin vaan tollatavalla että nyt ei oteta”. Meil oli sillon, meil ei ollut mitään vaikeuksia rahansaannissa sillon, kun me ruvettiin rakentamaan. Mut Salminen oli nuuka miäs ja jos hän ei olis ollut nuuka miäs, ni ei mullakan olis tällä tavalla kun mul on nyt.

KL. Niin te sitten tosiaan muutitte sinne omaan taloon vasta kun kun lähditte koululta vuonna viiskymmentäkolme mutta olikos se talo sitten jo ennen valmiina?

HS. Sitä taloo ruvettiin rakentamaan 47. Siellä oli nää maankuulut tai oikeestaan Nummelan kuulut tyämiehet semmoset jotka oikeen saa sanoa että tyän raskaan raatajat niinkun tää Viinperkin Valtteri ja Sinervon Pentti. Ne on niitä vanhan ajan tyämiehii jotka tänä päivänä vaikuttaa molemmat. Ne alko sokkelista mutt kai siit sit jotain piirustuksiikin meil on ollu. Meil oli kaunis talo ett kyl maar meil oli ennen täytynyt ruveta jotain paperisotaa pitämään.

KL. No, voin kyllä todistaa että talo oli kaunis ja oli viimesen päälle hoidettu talo sekä kaunis puutarha jossa oli hirveän paljon kasvamassa omenapuita ja marjapensaita ja kukkia, niitä kyllä riitti. Se asuminen teillä olikin sitten siellä omassa talossa pitkään ja sen jälkeen muutitte tähän kerrostaloon, jossa nyt asut tässä Sokoksen lähellä, mikäs tämän talon nimi lienee?

HS. Naarapajun mikä lie.

KL. Niin tämä on Naaranpajuntie tää teidän osoite nykyisen Sokoksen naapurissa ja nyt kun Oskarista on aika jättänyt niin asustelet täällä kauniissa kaksiossasi ja varmasti ihan todella ansaittuja eläkepäiviä tässä vietät mutta jos palataan tuonne Karvisen Eskon aikaan. Karvisen Esko ja Hilkka, he olivat opettajapariskunta siellä koululla. Karvinen oli näitä musiikkimiehiä ja tämä laulukuorokin harjoitteli siellä koululla varmaan?

HS. Kyllä. Harjotteli ja oli ihan mukavaa. KL. Olit laulukuorossa mukana?

HS. Olin laulukuorossa mukana ihan siihen astikka kun vielä sit jaksoin, vaikka se oli omassa talossa nin mä monta kertaa ajattelin, että mahranks mä lähtee kun mä tiesin sen, että mun on taas niin aikanen herätys ja sit viel saattoi olla että jos vaari (Oskari) oli luvannu mennä töihin johonkin muualle, sillon täyty viel ottaa sekin huamioon, mul tuli vähän enemmän taas sitä lentoo sen pannunkin kanssa. Niin että lämmöstäkin kun viel sit piti huolehtii.

KL. Elikkä teit sitten näitä talonmiehen töitäkin joustavasti?

HS. Jo-o. Me oltiin tosiaan nin me oltiin, oltiinko me sit vähän niin ku ahneitakin, ja sitten kun me ruvettiin tätä omaa taloo, niin mun täytyy tänä päivänä vaan ihmetellä ett kun mä olen nyt koko ajan vaan vitissyt, että mul on paljon ollu tyätä nin kuinka me jaksettiin sit alkaa taas ottamaan enemmän sitä tyätä siitä rakennuksesta, me vaan mentiin läpitte hirmun tyän kanssa.

KL. Niin se taisi olla semmonen pääharrastus se työnteko kyllä siihen aikaan, teidän perheessä vallankin?

HS. Meiän perheess oli pääasja.

HS. Sitten me istuttiin ain monta kertaa iltasittain ton pöyrän päässä ja meill tuli nin kun ruvettiin rakentamaan. Meil tuli niin paljon laskuja, et vaikka me kuinka olis laskettu ni ei pystytty maksamaan kuin osa niistä laskuista ja sit maksettiin kun saatiin ja monta kertaa meni yli aikojen, mutta sitte mentiin taas puhumaan että hyvät ihmiset, ei oo mitään rahaa ei nyt mitään maksaa voi. Kaikki on tähän päivään mennes maksettu!

KL. No varmaan ja ja teillä semmonen jämpti huushollimeininki aina varmaan ollutkin että asiat on ainakin selvitetty puhumalla ettei niit laskuja o pistetty piirongin looraan ja jätetty sinne makaamaan.

Tosta tuli mieleen että kun se Marja-Liisa oli semmonen parivuotias kun te tulitte Nummelaan ja ison koulun tehtäviä hoitamaan niin kukas sitä Marja-Liisaa hoiti vai missäs se Marja-Liisa sitten oli?

HS. Sitä on nyt sitten syytä kysyy ja vastaus tulee sitten aivan rehellisesti et siihen aikaan ei

ollut tämmösiä paikkoja kun nykyään raahataan noita lapsii, ja hyvä on et on paikkoja mihen viedään. Yhteiskunta on nykyään kallis ja joka puolel tulee vaan laskuja näille nykyisillekin ihmisille. Ei meiän Marja-Liisal ollu mitään paikkaa muuta kun Jaakobssonnil. Se oli hänen kotinsa se oli melkeen sama kuin meiän keittolajuttu.

KL. Elikkä koulun naapurissa oli tämä… HS. Jaakobssonni asui koulun naapurissa ja kun mää saatin sieltä kivikoulusta - parat ja kuumat vedet oli päällä - ja kun mä saatin sitä lasta siihen ulkorappusille niin mä kysyin aina no mihen sää nyt lähret niin hän sanoi et: ”menen jaakossonnille.”

KL. Oliko se sitten vähän niinku päivähoitopaikka vai menikö Marja-Liisa sinne muuten vain?

HS. Ei se ollu, ei siihen aikaan tunnettu semmmossii päivähoitopaikkoja ollenkaan maksust puhettakaan, mut ei tunnettu paikkojakaan, mut se Jaakobssonin täti oli semmonen ihminen, siel nää kaikkien lortit olivat niin meijän, Lånkströmin Arvon, kun Lånkströmin Laurinkin likka. Siel ne oli semmosii pohattoi et siunakkoon kun mä menin illal hakemaan sitä likkaa kotio kun en ollu sitä koko päiväs nähny, mut tiesin vaan kun se aamul sano et hän lähtee Jaakobssonnille, ett kyl se siel on ja tietysti mä luotin siihen, että Jaakobssonnin täti antoi sille jotakin ruokaakin, ettei se koko päivää ollu siel nälissää. Ja kun mä menin yhtenä iltana hakemaan ni eiks nää pohatat ollu siellä Jaakobssonnin pöydän päässä - oli pieni pöytä keskel permantoo - siihen oli pykätty tämä meiän likka ja Lånkströmin poika ja Lånkströmin Laurin likka ja kaikil oli yksi peruna kuarittu valmiiks ja pitkä silakka viäress ja sitä ne pisti! Ja kun me tultiin kotiin sen meiän likan kans niin Oskari sano että nyt tarttis sit toimii niinku reippaasti, et kun on aamulla taas aikanen herätys ja sul on viel syömättäkin ja lautanen oli pöydäs, mitä meill mahtoi olla ruokaa sitä mä en muista, niin Marja-Liisa vasti että mä olen syäny Jaakossonnil eikä syäny ollenkaan meitin ruokaa. Se oli selvä!

KL. Se tuntuu kyllä aika mahtavalta, sillon pelas tämmönen naapurisuhde. Elikkä se tuntuu aika mukavalta kun ajattelee että (mitä) näistä Jakobssonnin ruokamiehistä on tullu: Marja-Liisasta on tullu tämä Vepsäläisen hallipäällikkö ja entäs tästä Mikko Långströmistä . Onkos hän nyt Haka-Auton toimitusjohtaja?

HS. Mikä herra mahtaa olla, en tiedä enää ollenkaan.

KL. Hyvin on Jakobssonnilla kasvaneet ja kotona tietenkin suurimman osan, mutta tää on niin kuin semmonen huvittava piirre, että niin sillä perunalla ja silakalla vaan lapsi menestyi.

HS. Se oli sillätavalla, että sinne koulul oikeestaan ei nää lapset voineet tulla. Opettaja Levänen ei pitäny siitä, että ne tuli se ajoi pari kertaa Jaakobssonin yhden Lahja-nimisen likan kun se oli meiän Marja-Liisan kanss. Se oli sillon kun meillä oli kaks lammasta ja oli semmonen pässi ja sitä

syötettiin kun oli siinä heinämaata puutarhassa, niin opettaja Levänen tuli ja sano, että sinä menet nyt Lahja kotiin ja Marja-Liisa menee kotiinsa ja näin ne likat hajotettiin siitä. Sisu alkoi kasvamaan ja sitä sisuu oli niin paljo että ne meni ja puhu näille toisille, ne rupes yhtenään puhumaan semmosta kun pirunviuluu ja ne rupi soittelemaan siäl koulun nurkissa sitä pirunviuluu, mutta ketä varten sitä en tänä päivänä tiedä, vaikka jos tietäisinkin en nyt haluu sitä sit niinku tuoda julki. Näin oli meitil kireetä!

Ja sitten toinen juttu minkä ma haluusin ihan oikeen ihan lämpimästi kuulla (sanoa), että kuinka me ollaan ihmiset keskenään eriarvoisia, eriluonteisii. Kun meiän likka oli tämmönen kun se vallan siel nurkis yksin koheloitti, kun se meni niitten lampaitten luokse se höpötti tietysti siellä, sit se lähti taas Jaakossonnille ja sitten se tahtoi mennä Lånkströmil, sit saattoi tulla taas Riitta ja Mikko ja sitä höpötystä meno heitil oli. Ja sit kun se ihan yksin sai sen välioven, josta menee hallin kautta mentiin niinku luokkiin ni se oli yhdenkin kerran menny se meiän likka ja ottannu niitä, kun laukut oli nauloissa kolmekertaset naulat, ensin alhaal kaiken matalempia mihin pikkulapset pisti, sitten isommat pisti vähän korkeemmal, nin meiän likka kun sai sen oven auki ni hän meni ja katteli vähän niit laukkui, otti yhden laukun otti toisen laukun. Siel oli sitten niinku päivän eväät, istui permannol ja oli se haukannutkin jonkun lapsen ruuasta tai voileivistä ja sitten kun tuli ne ruuan hakijat ja se meiän likka istuu siel permannol ja kynii niitä laukkuja auki ja arvattavasti olis taas ruvennut syömään vähän leipää sieltä ja miten siel sit taas oli sen oppilaan, eikä hän tienny kenen oppilaan se oli. Mut kun hänel ei ollu mitään paikkaa niin hän vaan vaelti niin kun vähän samaan tapaan kuin Tauno Palo aikoinaan ja meiänkin isä oikeen oikeen, oikeen mun isäni joka oli Turusta kotosin ja kun äiti kuoli ja isä oli joku piirinuohooja ja oli kaks poikaa meiän isä ja veljensä ja kun ne lähtivät, ni ne kulki semmottis ihan paikasta toiseen ja haki vaan niinku jotain apuu tai ehkä ruakaakin, mut siitä on nyt aikaa ja jääköön se puhe nyt puhumatta se on niin paljon kaukana. Mutta Marja-Liisan kohtalo oli kummallinen, että se opettaja Levänen sanoi mulle sitten että kun se on siin et hän ei pitänny meiän isännäst, mut ku hän ei tykkä tosta lapsestkaa kun se varastaa noitten lasten laukuista tota leipää. Meil oli kauheet, meil oli leipää niin paljo että ja jos meitil olis leipä loppunnu niin olihan meitil kunnan pussit vieressä vaik mei ollaan seisty sen kunnan jauhopussin viäressä koko päivän niin me ei ollas oltu nälkäsii sittekään.

KL. Marja-Liisalla ei toisin sanoen ollut paljon oikeuksia oleskella siellä koulun pihassa eikä koulun nurkissa? Että hän lähti sitten kun kynnelle kykeni niin lähti vähän kylälle?

HS. Juu hän lähti kyllä hänen oli vähän niinku pakko mennä kun seuraa ei saanut tulla kotia ja hänen oli mentävä ja. Lånkströmin Laurille oli sen verran pitempi matka ja hän oli niin pieni taapertaja vielä, mutt se osas vaan mennä sen tien ylitte ja meni Lånkströmille. Lånkströmin Helka on aina ollu ihan niin hyvä ihminen ja hänelhän oli ittelläkin kolme lorttii ni kyl se siin samas viel meni meiänki.

KL. Se tuntuu, että siinä kyllä kasvoi aika itsenäiseksi Marja-Liisakin, kun…

HS. Ja on itsenäinen ja pysyy.

KL. Niin kun kun kun ei keritty sitten paapomaan niin kauheesti kotona ja piti selvitä.

HS. … tää tapahtui siihen aikaan, kun oli tavallinen kouluelämä. Ja kun sitte kun se Marja-Liisa oli pieni niin se oli nyt pieni, sitä ei saatu aikuiseks millään, ni sitte hän rupes taas niitä lakkeja koittelemaan siel hallissa. Hän kaikkia niitä lasten lakkeja (koetteli) ja ainakin se terveyssisar Yliluoma sanoi, et kyllä meillä ei varmasti ollu täitä, et hän varmaan sai niistä vaatteista. Se meni niin, että terveyssisar ei saannu niitä loppumaan millään lamppuöljyl tai jollain semmosel. Niitä ruvettiin oikein urakal tappamaan. Niin otettiin meiän pöydän pääs, opettaja Puutula oli hyvä tappamaan. Ne oli suuria ja kauheita mää pelkäsin oikeen.

KL. Täijahti teillä!

HS. Ja se ilta kun ruvettiin, kun peljättiin viel ettei kukaan vaan tul et tääl ollaan puukot kouris pöyrän pääs. Ja Marja-Liisa oli ilonen, kun ne pahukset tuli pois. Ja niin ne lopetettiin ne täit sen Marja-Liisan. Marja-Liisal oli muuten pienenä hirmusen kova tukka. Siellä ne viihty ja siellä ne puri sitä.

KL. Kyllä se silloin oli muuten hirveen monella ja on viel tänä päivänä vähän väliä näkyy lehdissä että koululaisil on tavattu pääntäitä. Sillon ne oli aika yleisiä sillon joskus kolmekymmentä luvulla ja sitten taas sodan aikana ei ollut ihmekään, kun sotilaat kävi lomilla ja niitä kulki sitten niitä täitä heidän olosuhteissa niitä sitten kasvoi. Mutta kyl teillä oli varmasti viimesen päälle siisti huusholli et ne oli sitten tullu niistä pipoista jostakin vaan?

KL. Kerroit. Tässä jo tulikin jo puheeksi, että opettajina oli Esko ja Hilkka Karvinen sitten neljäkymmentäluvulla, mutta ketäs muita opettajia sinun aikanasi olikaan tuolla Nummelan koululla? Jos näitä nimiä mainitsisit.

HS. Nää oli ainakin Laura Väisänen ja Aino Lemmetti ja opettaja Koskinen, hänest mää pidin kovasti. Hän oli asjallinen opettaja.

KL. Olikos hän johtajaopettajana? Tää Koskinen.

HS. Aikasemmin varmasti (oli) ollut, koska siihen aikaan nyt kun mullekin ilmotettiin meiän paikasta, ni siellä näky olevan opettaja Koskisen nimi alla.

KL. Ju-u. HS. Sitten oli opettaja Levänen. KL. Siitä oli vähän puhettakin…

HS. Niin tää Elin Levänen.

KL. Niin joka vähän oli semmonen vääpelityyppinen siellä koulussa ilmeisesti vähän niin kuin piti jöötä?

HS. Niin. Ainahan jonkun täytyy jöötä pitää, ei semmost porukkaa olekaan, kyl joku ain on toisen ylitte, mut jos se menee niin paljon ylitte niin sillon se ei ole mukavaa.

Sitte oli Esko Takala nuori opettaja, joka tuli, hän oli ja semmoin oikein mukava, asui siellä Esko Karvisen huushollissa pienen ajan ja mihin hän sit muutti, sitä en tiedä. No Anja Puutula lähti täältä sitten Nummelasta ja meni Lammille ja elää vielä tänä päivänä.

KL. Siinä olikin jo monta opettajaa sun ja teidän siellä koulussa olo ajan. Siitä sitten lähti pois näitä jo teidän aikana ja jäi eläkkeellekin poistui sitten kuvasta. Näistä taisi poistua aika moni sitten?

Karviset olivat vielä kun lähditte koululta, mutta olikos näistä, taisi olla tää Lemmetty, oli vielä myöskin?

HS. Niin joka nyt. KL. Juu, mutta nää toiset oli kai sitten jo lähteneet? HS. Joo. KL. Siinä oli tullut sitten ehkä jotain muutoksia.

HS. Puutula vaikuttaa tänä päivänä. KL. Jossain muualla? HS. Juu. kuollut. kuollut. KL. Juu, juu.

HS. Aino Lemmetty nyt, pari kuukautta siitä on Turussa kuollut. Hilkka Karvisen jokainen tietää.

KL. Hilkka Karvinenkin on kuollut jo täällä Nummelassa ollessaan. Näin. Näitä oli monta, monta opettajaa.

KL. Siitä terveyssisaresta mainitsit. Siitä Yliluomasta, niinhän se oli? Siellähän oli sitten teidän koululla tää lastenneuvola ja kirjastokin, että ne varmasti vaikutti aika paljon työtä lisäävästi, nehän kulki niissä rapuissa. Missäs ne sijaitsikaan? Missäs se neuvolapaikka oli?

HS. Neuvolan paikka oli puukoulun vintillä siellä. Siel oli terveyssisarel Yliluomal. Hänel oli omat lukaalinsa siellä ja siellä se lastenneuvolakin oli.

KL. Oliks se vaan lastenneuvola vai käviks siihen aikaan jo äiditkin?

HS. Kyll maar äiditkin. KL. Äidit, odottavat myös.

HS. Joo. Hyvää asiaa vietiin eteenpäin mutta mitä tulee siihen tyähön, ni ei se sit oikein hyvä ollu ja siit sitten riideltiin muutamankin kerran kokouksissa, siihen ei tullut toista tyäntekijää, et oliks ne sitte jo huomanneet, ettei yksi ihminen enää voi sitä neuvolaakaan sitten hoitaa. Siälläkin taas oli ne puut ja puunkantamiset.

KL. Neuvolan lämmittäminen ja sitten tämä rappujen siivoominen. Eihän se neuvolan tilan siivoominen sitten kuulunut?

HS. Kaikki. KL. Myöskin se neuvolatila? HS. Joo neuvolatila, mutta ei mitään terveyssisaren omaa kotia. KL. Ei tietystkään. HS. Ei tietystkään.

KL. Joo. No sitte siel koululla toimi tää kirjasto, siitäkin meillä oli puhetta, että tää kirjasto oli kivikoulun toisessa kerroksessa ja sijoittu lähelle teidän asuntoo.

HS. Niin. Ovet oli melkeis niinkun rinnakkain vaan. Siitä kun oikeen ravattiin. Ei siihen aikaan nyt Nummela viel niin äärettömän suurta ollu mutta paljon ihmiset käytti kirjastoo ja . Toini Hellehän siällä sitten oli vuodesta toiseen ja.

KL. Toinihan pitkään sitä yksin hoiti sitä kirjastoa ja varmaan sillon sota-aikana ja pula-aikanakin niin ihmiset varmasti harrastivat paljon lukemista. Paljon kävi…

HS. Paljon kävi ihmisiä kirjastossa. Siin oli aina pari kertaa viikos sit se ruljanssi kun se nyt vähän lossas olla sit niinku meiänkin rappu ja niissä kivirappuis aina vaan tuli niitä ihmii vastaan vaikka viel ajattelis et jo ruvennu illal vähän niinku rauhottumaanki, kun meni omaan kotiin mutta… No eihän se muuta ollu kun kaks kertaa viikos mut kuitenkin.

KL. Se oli iltasin, nimenomaan iltaisin sitten se meno…

HS. Joo ei siel, ei sinne päiväl kukaan ihminen ols varmaan uskaltanu tullakaan Nummelan koulul, siäl oli joka paikka ylösotettu.

KL. Entäs koululaisten, oliks koululaisilla omat kirjastot vai käyttivätkö koululaiset tätä kirjastoa?

HS. Ei tätä kirjastoo, ei varmaan tätä kirjastoo lapset, jollei ne nyt vanhempiens asjoilla olleet. Ei tää varmaan olleet mut… Ei tää varmaan ollu…

KL. Siihen aikaan muistan ainakin omasta kouluajastani niin kouluil, jokaisella koululla oli niin sanottu koulukirjasto, joka oli tämmönen mistä koululaiset lainasivat kirjansa sen lisäksi että oli sitten tää yleinen kirjasto.

HS. Nii sitä mäe en tänäpäivän ymmärrä että, kyl se varmaan oli lasten oma kirjasto. KL. Koululla? HS. Koululla. KL. Ja opettajat antovat ne lainaksi. HS. Nii tai millä tapaa se sit oli järjestetty, en koskaan joutunu niitä asjoi seuraamaan.

KL. Etkä ehtinykkää, ehtiny niitä harrastuksia seurata, mutta se vaikutti tietenkin sun työhön siinä mielessä että ainahan tästä sitten lisää siivottavaa on kun on jotain tämmöstä toimintaa. Myöskin pyhäkoulu oli koululla, vai?

HS. Joo ja. Sitäkän en tiärä yhtän mitä siälläkin sit oikeen, kyl mä nyt tiärän mitä pyhäkoulun pitäminen tarkottaa, mutta ei niitä sitte semmonen ihminen joka on päivän jo pitkän, ei se enää lähre näitten kaikkien perään istumaan ja kuuntelemaan ja mitäs olis ollu sit syytä istuu ja kuunnella.

KL. Mutta, kun se sunnuntaisin toimi ni siinäkin oli oma työnsä sitten, tulihan sitä pyhäkoululaisten jaloista…

HS. Pyhäkoululaisten siinä mielessä että monta kertaa pyhänä menin jo laittamaan niinku maanantaiaamun pölytkin pois sentähren että aamulla pääsi vähän helpommin - riippui aina siitä mitä oli ruakana. Jos ruaka oli niin et pitää olla paran vieres niin ei sillon mitään pölyjä pyhitä tai sit ne täyty aamuyöstä pyhkii. Mut monta kertaa ni sunnuntain mä otin aina semmosen puhrin päälle ja lähdin niitä pölyjä laittamaan. Sillon oli mul maanantaiaamuna vähän niinku toisellaista.

KL: Elikkä tämä siivoustyö piti sitten järjestellä siten kun nää harrastuspiirit perään antoi, elikkä kun siellä oli muuta toimintaa niin silloin ei taas voinut sitten siivoa.

HS. Juu en mä ollu ihan niin tyhmä että mä olisin lähtenny lentämään sinne pölyrasu kourassa ja ämpärit ja rasut ja niin poispäin. Kyl niil piti olla oma aikansa ja koulu ennen kaikkee ni, ei siellä nyt siivooja voinut hössää seas.

KL. Juu ja siinä piti olla aika joustava näitten työaikojen suhteen, kun nyt verrataan nykyiseen niin nyt on nää työajat ja varmaan ehkä sinunkin mielestäsi on hyvä ett on työajat, ettei ihan tarvi olla niin kuin sinun aikanasi piti olla?

HS. No onhan se nyt ihan luonnollista. Eiks nykyäänkin aina sanota että tyärauha. Se meinaa paljon, eihän tyästä mitään tule jos siel mailman lapset ja soittajat ja kaikki hyppää seassa. Ei siitä tule mitään.

KL. Tuota pitiks sun sitten siivota kirjastokin? HS. Kyllä.

KL. Ja-a , siin oli kyllä neliöitä melkosen paljon ja kun ottaa huomioon viel trappuja ja kerrokset ja vedenkanto-olosuhteet, se todella varmaan venyi se päivä, ei sitä ihan tunnissa parissa käyty?

KL. Nykyisin koulullahan onkin sitten jo työnjako niinkin että on iltavahtimestarit erikseen ja ne jotka päivän ovat työssä koululla ne ovat illat vapaat ja sitten on toiset henkilöt iltavahtimestareina niin on vähän selkeytynyt tässä mieles tää mailman meno että mitä oli siihen aikaan…

HS. On selkeytynyt sil taval et välil oikeen huvittaa koko selkeytymine.

HS. Ja toinen juttu oli se että piti ehrottomast, oli saatava päiväkahvi, muuten ei olis ollenkaan jaksanut. KL. Varmaan niin.

HS. Kahvi oli ihan hyvä tekijä. Mitään ruakaa sit, kun oli jo sen kouluruuan vetänyt, ei siin sitten mitään ruakaa tarvinnukkaan. Jos et syänyt olit ilman ja sama tyä kuitenkin oli jos söi tai ei.

KL. Se oli todella, et varmaan koskaan ehtinyt edes laskee että miten paljon oli neliöitä?

HS. Ei. Enkä mä kerkinnyt tappelemaan sitten kenenkään toisen kans neliöistä koska ei ollut kenen kans olisin tapellut.

KL. Ne oli kaikki Helmin neliöitä.

HS. Kaikki oli ihan omii neliöi. Olen ollut siellä koululla silloin kun olin Myyryläisen Bertan apuna sen kolme lukukautta ja olen kuullut sen mitä oli kolmesta neliöstä (keskustelua), johon mä tuppasin taas ja sanoin niille rouville, että kuulkaa: ’älkä hyvät ihmiset olko noin pikkumaisii. minulle ei meinaa kolme neliöö yhtään mitään’.

KL. Sä olit siis sen jälkeen, kun jätit tämän vakituisen homman, sä olit siellä niinkun tuuraamassa taikka auttamassa ja näit sitten myöhemminkin?

HS. Juu olin myös lentokentälläkin seitsemän kesää.

KL. Lentokentällä siis näitten lentäjien ruokailussa?

HS. Joo. Seitsemän kesää keitin.

KL. Hoidit Nummelan lentokentän purjelentäjien ruokailun?

HS. Joo se oli se mailman ihanin aika. KL. Lentäjät oli mukavia?

HS. Kyllä ja koneet viel mukavempii. Ja pääsi aina sillon kun tahtoi.

KL: Oliko tää? Oletko sä lennellyt kauheesti?

HS. Kyllä! Ollaan Puolass käyty niin monta kertaa et riittää kyllä.

KL. No tuota… ( Helmi Salminen nauraa kihertää) Tää Nummelan lentokentän ruokailuhomma oli sitten tämän koulun jälkeen, viiskymmentäluvulla? HS. Niin oli.

KL. Noista naapureista, naapureitten välisistä suhteista Nummelassa siihen aikaan, niin lähinnä kun olit siellä koulun palveluksessa. Kun on tullutkin jo selville, että Marja-Liisa siinä naapurustossa vaelteli ja kuulosti että naapureitten kesken oli hyvin mukavat välit. Taisi olla ihan yleinen ilmiö Nummelassa, että naapurit oli paljon tekemisissä keskenään? Ja välit pelas.

HS. Kyllä. Täytyy sanoo että oli kivat. Siin oli kivenhakkaaja, siell oli se poika sitten vähän nuorempi näist Marja-Liisast ja näist (Riitasta ja Mikosta). Se oli niin kun vähän toisenlaisel pisteel. Ei ne sitä, se oli niin piäni, ei nää ottannu nää isot sitä mukaansa, (eivät) raahanneet.

KL. Nuorempi niin paljon?

HS. Lånkströmmi oli kiva paikka. Siel oli aina Järvensivun Annikki ja sitte hänen miehensä. Kyl meit siell pirstattiin vähän monta ehtoot. Ja vaikka oli paljon tehnyt töitä, mutta se on hirmusen suuri juttu naapurisuhteet on ihmiselämäs hyvin, ne on melkein ensimmäiset. Jos mä rupeen naapureitten kans tappelemaan ei mul on mitään asja lähtee sielt kotootkaan mihenkään.

KL. Se on ihme että sitten tämmösen työnteon ja pitkän työpäivän jälkeen sitä aikaa sentään joskus aina löytyy naapureitten kanssakin. Sillon tehtiin lauantaitkin työtä ja siin ei ollut kun se sunnuntai sitten ja tolleen, mutta kyllä sitä aikaa vaan löyty sitte. Käytiinkös kylässä niinkun kutsuttuna vai pistäydyttiinks sitä vaan?

HS. Sai pistääntyy. Helkal oli semmonen tapa että kun se näki että minä menin sihvelit ja harjat…

Voi hyvä jumala sentään! Kun ei ollu toises talos harjoi ja sihvelei (rikkalapioita), kun piti kivikoulul viedä nekin mennesäs, kun meni töihin niin ota tavarat vielä toisest koulust, raahaa viel nekkin mukanas. Ja kun Helka näki kun mää menin kivikouluun, niin se kyttäs ja kun mää tulin kivikoulult nii sit se oli aina siinä rappuissa ja vilkutti et mä tiesin mitä se tarkoitti. Tarkotti sitä et hänellä oli kahvi valmiina.

KL. Vai niin!

HS. Juu. Ai ai ja se piristi monta kertaa. Mä jaksoin taas, menin sitte mihen päin tahtos ni. Ei mun tarvinnu koton sit laittaa.

KL. No mitä, kun sä sanoit että pirstattiin niin mitä se lähinnä tarkotti?

HS. Se tarkotti semmoset kaiken mailman hassuu pidettiin ja naurettiin ja paljon esimerkiks kesäl ajettii hyvin usein siellä Lånkströmin Arvon kesämökillä. Tammisaaresta eteenpäin, se oli laivamatka tai venematka, moottoriveneel mentiin. Sinne mentiin ain sit semmosina pyhinä että oli aikaa olla ykskin yä sit siellä. Arvol oli siellä mökki.

KL. Nää Långströmit oli semmosii automiehii niil oli autot ja moottorit.

HS. Ei tarvinnut kävellä. Ei ollenkaan.

KL. Että se anto semmost liikkumavapautta se autokyyti ja…

HS. Oli aina semmonen niinku pieni ajatus et jaa, koskahan taas pistäännyttää. Se antoi semmost työpuhtiiki. Ettei ihan nynnynä ollu.

KL. Sanotaan ihan tuolla Katkismuksessakin, eikös siellä ole jotain että hyvät ystävät ja uskolliset naapurit kuuluvat jokapäiväiseen leipään?

KL.Tuotiinko nämä kouluruokatarvikkeet koululle, vai pitiks sun hakea ne?

HS. Ei, ei minul ollu mitään velvollisuuksii lähtee juoksemaan jonkun ruoka-asjan perässä, ei ollenkaan kyllä… KL. Eikä aikaakaan!

HS. Ei aikaakaan mutta oli vaan niin ihmeellisest, et aluks kun mentiinkin ni kun koulul ei ollu puhelinta, ei yhdelläkän opettajal niin rupes tulemaan sil taval, että ei tahtonu saara enää niinku asjoi sujumaan, kun se puhelin on hirmusen tärkee juttu oli sit mitä tahtos. Sitte oli sillä tavalla että ei meit tultu ilman puhelinta toimeen vaikka mei oltiin vaan talon vahtimikkoo, mutta me hommattiin puhelin eikä se pal mitään maksanukkan se puhelin siihen aikaan, niit sai melkein kuin puoli-ilmaseen. Tulee vain näin mukavast sanottuu kun taas sekin saatiin järjestettyy vaikka siinäkin oli omat vaikeutensa.

Mut sit oli semmonemkin juttu, mutta niin kauan, ennen kuin opettaja Karvinen tuli ni kaikki opettajat kävi meillä soittamas ja ne oli niin fiksui ne opettajat et kun mul oli uunit kuumana ruoka-asjoiden tähden ni tuli paistamaan pikkuliepii sit. Ne tuli paistamaan pikkuleipii sit, kun ol lämpöö, ettei haaskaannu. Ei haaskannu lämpö kun tultiin meille ja mul on padat ja purkit ja tiskit leviänä ja huone on kun sianpesä ja tullaan vaan pikkuleipii paistamaan. Ei silti, kyl mä ain sain maistaa sit sentään yhden pikkuleivänkin, taisin kakskin saada, en tiedä nyt ihan varmaan mennä sitä sanomaan mutta…

KL. No tuota, opettajilla ei ollut puhelinta mutta vahtimestarin perheessä oli. HS. Juu jaa.

KL No se oli ihan työn takia niin kuin sanot niin varmaan tarpeen mutta mites onko sulla mielessä tuotiinko nää sitten kaupasta, oliks siihen aikaan jo kaupoilla autoja tällaseen kuljetukseen.

HS. No kyl sit oliskin kelpannu kun niin ols viel ne autot ollu, niit pikkurattai ne vaan veti peräs.

Se oli nummelalaises joka liikkees ni ne käytti niit. Mä en nyt paljoo niist pikkurattaist tierä mä olen enemmän tottunut tohon, noihin kottareihin. Ja kottareitten kans ei kyl mitään maitokannuu olis tuatu. mutta…

KL. Niin Kottikärryjen. HS. Niin kottikärryjen. Vihdin Seudust (Vihdin seudun osuusliike) mul on vähä niinku semmonen oikeestaan ihan semmonen ihmeellinen ajatus ku mä… Sitä vissiin on näin, et kun itte on semmonen, siin tilas oleva ihminen, et se ei tule toimeen ilman ettei se tee tyätä. Minä ajattelin ain sitä Purjeen Väiskii, kun se siihen aikaan (tuli) sieltä Vihdin Seudusta. Hän oli juoksupoikana ja hän ain veti sitä maitotonkkaa sinne Nummelan kouluun. Se oli viidenkymmenen kilon (litran) ne maitokannut. En mää ymmärrä mimmosii erinomasii ne oli, mut olihan niil maitokannuil siihen aikaan kun vietiin meijeriin ni, olihan ne semmosia, et ne paljon kestivät. Nykyään kun ne menee oikeen semmosiin tuhannen markan (litran) tiinuihin ne maidot, niin nyt ei tartte olla mitään kottareita. Siitä se aina sit meijeris vasti purkaantuu.

Se välistä aina veti sitä maitoo, mä puhun nyt vaan niinku yksin siitä Vihdin Seudust kun mä kiinnitin tähän Väiskiin niin paljon sitä huomiot. Ne rattaat oli vähän erinomaset, kun molemmat pyörät vinttas niinku toinen toista päin ja toinen toista päin ja tää laps veti niitä kärryjä ja siin oli viel viiskymment litraa maitoa mukana. Ni mä monta kertaa menin aina siihen ulkorappusil, kivirappusil vastaan. Sit me yhres ruvettiin rääsimään sitä maitokannuu sinne yläkertaan ja kun ei ollu minkäänlaisii käsipuita, jos on käsipuu niin sillon kun on vaikka minkälainen purkki kouras, ni se tulee melkein kun sillä voimalla, että sen saa nousemaan eteenpäin kun on kärensija mistä ottaa kiinni. Meil ei ollu, me vaan puskettiin sitä ja se kannu otti monta kertaa niihin kivirappuihin ja kolahti ja kolahti, eihän siitä ylitte menny, koska siin oli kans päällä. Ja tätä me tehtiin juur ja mä olin niin vihanen ain siitä kun sil Väinöl oli niin hirmun raskasta se tuleminen sinne. Kyl mar kaikki ny vaan tietää mistä mä niinkun juttelen, et nykyään sama mies on kyllä tunnettu Väiski. Jokainen, koko Suami tuntee nyt miehen joka veti niitä puolsairaita pikkukärryi perässäs.

KL. Elikkä tää K-kaupan Väiski, Väinö Purje, oli alottanut tämän, voiskos sanoo tämän ruoka- uransa, hänhän on tullut tunnetuksi tällaisten ruokareseptien ja ruuan laittamisen suhteen televisiossa. Koko maassa tunnettu niin kuin sanoit, niin hän on sitten pikkupoikana tai, nuorena poikana ollut tämmönen Vihdin seudun osuusliikkeen lähetti taikka juoksupoika, mikä hän oli. Oliko myyjä kenties ja? Myyjä myöskin. Oliko hän myyjänä siinä?

HS. Ei. En muista myynnistä mitään kun vaan tätä koulureeraamista sitten.

KL. No tätä maidonkuljetusta ei varmaan nykyään kukaan tekisikään näin eikä saisikaan varmaan tehdä, ei ainakaan ala-ikäiset eivät sais semmosta kantaa ja ei sais varmaan vahtimestarikaan kantaa tällasia viidenkymmenen kilon maitotonkkia rappuja. Nythän maidot tulevat kouluhin tällaisissa tölkeissä että annostölkeissä. Painaahan ne tietysti ne laatikot nykyäänkin mutta ne on vähän toisensorttisia.

HS. Ne on paljon paljon toisensorttisii, mut sitäkin mä sit ajattelen, että kuinka jossain liikkeesä voi olla niin et kun nähdään kun tämmönen laps lähtee tän maitokuorman kans tulemaan Nummelan kouluun, ei se nyt tosiaan niin hirmun pitkä matka ollu, mut ei se mikään asfalttitiäkän ollu, se oli aivan tavallinen tiä, nin ettei kukaan auttanu sitä lasta, et olis niitä pyöriikän pantu kulkemaan et ne olis kulkenu siis vetämällä samaan suuntaan eres. Kun pyörät meni aina toista suuntaa.

KL. Se paljon vaikeutti sitä työtä ja raskaammaksi teki kun se kärrykään ei ollu kunnossa.

HS. Ei ollu kunnos, se oli oikeen jollain tapaa vähän niin kuin ihan naurettavaakin et… Mut eihän sitä meitilläkään kuulunu lähtee Vihdin Seudun pikkurattai korjaamaan, vaikka ymmärrettiin oikein hyvin että ei se oikeen ollut.

KL. Oletko nyt myöhemmin tavannut tätä Väinö Purjetta sitten näin aikuisiässä, elikkä nyt vanhemmiten?

HS. … kerran tavattiin, juu tosiaan, tavattiin mutta vaan ikävissä merkeissä Palojärvellä Salmisen Villen hautajaisissa. Siel oli Väiski ja mä sinä päivänä ajattelin, kyl on tullu komia poika, kun ajattelen sitä aikaa, kun vedettiin sitä maitoa ja tultiin tuomaan jotakin lihaa tai jotakin tavaraa sinne koululle. Kyl on muuttunnu ja hänhän on niin kuin telkkarissa on nähty, niin hänhän on miesten miehii. Ja hoitanut tehtävänsä, varmasti on hoitanut hyvin.
Nyt mä sanoisin tähän samaan sitte. Meiän Marja-Liisal oli aivan samanlaista, ehkä vähän hullumpaakin kuin Purjeen Väiskillä. Hän meni kans sitte, kun hän lähtikin hyvin aikasin, jaa-a, mitä mahtoi olla kun lähti piiaks, hänhän sillon kouluiäs ni, hän kävi ihmisten lapsii hoitamas. Lähti piiaks ja sit hän vissiin, olisko tää ollu ennen tai jälkeen, mut hänkin sekaantus sinne Vihdin Seutuun. Ja veti samoi rattai perässäs kun Purjeen Väiski. Menee Keskipistettä lonkottaa, verinen takki ja pitkä loikki niskassa.

KL. Mikäs tää verinen takki sitte oikeen oli?

HS. Sitä ei tierä, se oli siihen aikaan sillä taval ettei ollu semmost asetelmaa (kun nyt), että ei semmosten rytkyjen kans voi myyrä lihaa. En tiärä oli niinku jotain teurastajan takkei semmosii.

KL. Niin että se oli kaupan myyjän takki. HS. Se oli myyjän takki!

HS. Se oli myyjän takki. Oli joku kauheen kova kiire ja sit sanottiin vaan et pistä toi takki tost päälles ja ja tiätyst se kuorma oli sitte jo valmiina, mut samat rattaat. Samat rattaat. Ja verinen pitkä loikki oli päällä. Ei kestänny montaa päivää kun tuli kotja nää tiarot ja mei tykättiin et kyl se nyt sentään niin on, et meiän likka ei niitä paskasii rattai verä pitkin Nummelan Keskipistettä.

Ja se loppuikin taas siihen se hänen Vihdin Seudussa oleminen. Ehkä hän haki sit uuden piikapaikan jostakin, en muista nyt niin tarkkaan, mutta ei Marja-Liisa ol ollu koskaan ilman työtä.