Toivo Hirnin runokirja
Nummelan Lauluja

Kurt Linderoos: Nummelan Laulujen taustaksi

Kovakantinen ruutupaperivihko on periytynyt minulle äitini Inkeri Vilhelmina Linderoosin (s. Hirn) sedän Toivo Richard Hirnin jäämistöstä ja ollut hallussani jo yli 50 vuotta.
Teksti kokonaisuudessaan on Toivo-sedän kirjoittama - vaikka tekijäksi on alkulehdillä merkitty ”Aku Saaren-Kalju”. Jo alkusivuilta lähtien ilmenee kuitenkin Toivo-sedän omintakeinen huumori hänen pyöritellessään kirjallista keskustelua roolihahmojensa välillä.

Teksti kokonaisuudessaan on nummelalaisittain sekä herkullista luettavaa että arvokasta pikkutarkkaakin historiatietoa 1930-1940-luvuilta (ja taustoiltaan paljon kauempaakin).

----------------

Koti-Nummela- ryhmä on saanut luvan julkaista sivuillaan Toivo Hirnin runokirjan Nummelan Lauluja. Alkuperäisestä tekstistä kopioinut Ritva Miettinen.
Teksti on kopioitu käsinkirjoistetusta vihkosta sellaisenaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Runojen jäljessä oleva vuosiluku on runon kirjoittamisajankohta. Joistain runoista vuosiluku puuttuu.

Lehtori Toivo Hirn Vanha-Nummelan (Kemikaliokaupan) pihalla.

NUMMELAN LAULUJA

Keräili, paikkaili, jonkun itsekin kirjoitti
Aku Saaren-Kalju.

Karkkilassa 15.9.1948

K.H. Lehtori T. R. Hirn

Rohkenen pyytää arvovaltaista lausuntoanne Kokoelmastani ennen sen julkaisemista.

Kunnioittaen
Aku Saaren-Kalju.

K.H. Paikkaaja A. Kaljun-Saari

Vilpitön tunnustus työstänne. Onnittelen kaikkia, jotka eivät vielä ole työnne tulokseen tutustuneet.

Kunnioittaen
T. R. Hirn

Alkusanat

Työni on loppuun suoritettu. Minun ei sovi sitä arvostella. Viittaan vain lehtori T. R. Hirn’in vilpittömään tunnustukseen. Hänen erehdyksensä nimeeni nähden ei merkitse mitään. Kalju on kalju, seisokoon se Saaren edessä tahi jälessä.
Eräs Kokoelmani omituisuus vaatii kuitenkin selityksensä. Todellisten helmien ohella on siinä korvikehelmiäkin. Selitys siihen on varsin yksinkertainen. Lehtori Hirn’in yllä mainitun kiittävän arvostelun vuoksi en voinut olla ottamatta Kokoelmaani muutamia hänen kirjoittamiaan viisuja. En mitenkään tahdo häntä loukata. Kaikille ei vain ole suotu samanlaisia lahjoja. Hän on älykäs arvostelija. Sen hän osoitti arvostellessaan Kokoelmaani. Mutta viisujen kirjoittajana hän on mahdoton. Melko pölkkypäinenkin lukija epäilemättä huomaa sen. Toivoton työ minulla olikin paikkaillessani ja muovaillessani hänen viisujaan edes jossain määrin nautittavaan muotoon. Olen varma siitä, että lehtori Hirn on kyllä suurpiirteinen ollakseen minulle vaivastani kiitollinen.
Minä puolestani kiitän häntä arvostelustaan, johon täydestä vakaumuksesta yhdyn: Onnittelen kaikkia, jotka eivät vielä ole työni tulokseen tutustuneet. Heitä odottaa todella yllätys.

Karkkilassa 12.12.1948

Aku Saaren-Kalju.

Sahara.

Nummelan tori

Sahara, tuo keskipiste
Nummelamme armaan,
kautta koko Suomenniemen
tunnettu on varmaan.

Neljä tietä Saharasta
johtaa maailmalle,
viides, josta kohta laulan,
suoraan Asemalle.

1934.

Tie Asemalle.

Kesällä polttavan kuuma
talvella jäätävän kylmä
on tie,
joka Saharasta asemalle vie.
Suojaa auringon helteeltä ei,
ei voimalta tuulten.

Kuus-aidan kiertämä talo
ainoa keidas varrella tien,
mut’ tuo
sinulta suljettu on. Varjoaan suo
eivät sulle sen lehtevät puut,
ei lepoa nurmet.

1934

Kemikali.

Kemikalin herrasväki
taitaa monta kieltä,
vieraitakin ulkomailta
usein tapaat sieltä.

Suomet, ruotsit, saksat, ranskat
sikin sokin kuulet.
Baalin tornin rakentajain
puhelevan luulet.

1933

Täti.
Neiti Fanny Olsoni.
Kuollut 17.6.1935.

Vanha Täti, tehtäväsi
oli aina antaa,
aina huolehtia muista,
muiden murheet kantaa.

Tuusa.

Tien näyttää satamaan
loiston valo,
ja Rukoushuoneeseen
Tuusan talo.

Se keittää papille
kirkkokahvin,
on kirkonkäynnille
tuki vahvin.

1937

Väinö Louhi.
Vaatturi.

Vaikka Louhi Väinämöistä
Sammon vuoksi soimi,
Louhen avutta ei Väinö
Nummelassa toimi.

Kantelollaan vanha Väinö,
luodut luokseen soitti.
Neulallansa uusi Väinö
sadat syömmet voitti.

1937

Joulutervehdys
Lempi ja Toivo Lintumaalle.

Lempi leipoi, kahvin keitti,
leivoksilla pöydän peitti.
Sitten meidät sinne tuotti,
leivät syötti, kahvin juotti.

Siellä kodin viihtyisyyttä,
siellä ystävällisyyttä.
Eipä ihme, että meillä
aina oli hauska teillä.

Ja kun apuanne haimme,
tehokasta varmaan saimme,
koska sitä antaessanne
annoitte vain parastanne.

Yhtä usein arvaamatta
avun saimme anomatta:
leipää, keittoa tai maksaa.
Kyllä Hirn’it syödä jaksaa.

Avunantoja niin monta
luetella mahdotonta.
Kaksi tulkoon mainituksi,
vaikk’ ei sillä kuitatuksi.

Nummelaan ja Nummelasta
Linderoosein neljä lasta,
isän, äidin, kimssut, kamssut
lasten kaikki rimssut, ramssut.

Toivo autotti. Tuo toistui,
milloin perhe tuli, poistui.
Majurille etu suotiin,
joka viikko vietiin, tuotiin.

Toinen ruudusta on juttu,
korttipelistä ei tuttu.
Nyt on puhe ikkunasta,
joka särkyi Harjulasta.

Sota-talvi tuimimmillaan,
peloitteli pakkasillaan.
Kansanhuolto muita muisti,
vanhuksille päätään puisti.

Kuka uuden ruudun antais’,
kuka kotiini sen kantais’,
miten paikoillensa saisin,
ikkunaani sovittaisin?

Toivo mulle ruudun antoi,
hankki miehen, joka kantoi.
Mies sai ruudun paikallensa,
ikkunani ennallensa.

Jutut rahdeist’, apteekista kyydeist’,
halonhakkaajista
heitän kaikki kertaan toiseen.
aikaakaan ei riitä moiseen.

Teilläkin on jouluhoppu,
niinpä piirrän tähän ”Loppu”.
Lisäks’ liitän kiitoksemme,
parhaat jouluterveisemme.
1946 Ida ja Toivo.

Toivo Lintumaa

Toivolle onnea toivottaa
Toivon päivänä Toivo,
joka, jos jotakin toivoa saa,
toivoo toistenkin toivomaa
kahvia Toivon päivän.

4.6.1948. Toivo.

Väinö Herranen

On päivä Väinö Herrasen
ja ehkä Alli-rouvanen
minulle kahvit suo.

Siis kerjäläisen terveisen,
tuon tunnetusti nälkäisen,
tää lahja teille tuo.

1948. Toivo.

Rouva Schugge

Rouva Schugge hoitajana
Kirjakaupan toimii,
taskuistamme taitavasti
sievät summat poimii.

Hän kun nuoret nuoriks’ tietää,
vanhat vanhoiks’ muistaa,
kaikki siellä hyvin viihtyy,
myynti vallan luistaa.

Tahdot kirjan. Arvosteluun
luota rouva Schuggen,
vaikka kiittäis’ Uni-Kirjaa
Artemidoroksen.

Ilomiellään rouva Schugge
käärii kirjan mukaan.
Lähteneekö sieltä koskaan
allamielin kukaan.

1948.21.1.

Ikämiehen Valitus.

Isäntä oli ottanut emännäkseen
lesken, jolla oli tytär.

Oisinpa ollut, oisinpa ollut,
oisinpa ollut nuori,
tyttärest’ emäntä tullut ois’
ja äidistä anoppimuori.

Tyttö ei vanhasta, tyttö ei vanhasta,
tyttö ei vanhasta huoli.
Äidistä tulikin emäntä
ja tytöstä tytärpuoli.

1938.

Majatalon Emäntä.
Veera Törnström.

Pihamaalla Majatalon
auto odottaa.
Emäntä nyt itse tänään
aikoo matkustaa,
muuttaa majataloon toiseen,
missä hänkin saa
vaivoistansa väsyneenä
vaivat unohtaa.

Hautajaispäivänä 19.9.1937.

Naapuri.
Rouva Lehtonen
Ja
Lapset perheineen.

Naapuria varmaankaan
parempaa ei muilla, vailla heidän apuaan
paljaill’ oisin puilla.

Rääsyjeni pesuun en
saisi ketään toista,
mutta rouva Lehtonen
silittääkin moista.

Pölyn joka hiukkasen
siivotessaan poistaa
heti rouva Lehtonen.
Huoneet vallan loistaa.

Kaivo se on mullakin:
liejuun ämpär’ juuttuu.
Liejua voi tullakin,
mutta vesi puuttuu.

Sitä mulle kaivostaan
naapur-rouvat suovat.
Kun en kelpaa kantamaan,
kotiini sen tuovat.

Naapuria varmaankaan
parempaa ei muilla.
Vailla heidän apuaan
paljaill’ oisin puilla.

1948.

Lehtori T. R. Hirn.

Kokeittensa perusteella
vaivoin pääsi kollegaksi,
ansiottaan muitten eellä
Lehtoriksi Vanhemmaksi.

Lehtorkorvike on hälle
arvonimi, josta kiittää.
Pitkäks’ jos käy käyttäjälle,
pelkkä Korvike jo riittää.

1944.

Harjula.
Meidän kotimme.

Harjula ei ole harjulla
eikä juurella Heikinvuoren,
mutta voimat kuin milläkin karhulla
on vaarilla Harjulan nuoren.

Puita hän kaataa ja vippailee
juuria maasta kuin Hiisi,
puutarhan ruohonkin klippailee,
vaivoistansa välittää viisi.

Harjula ei ole harjulla
eikä juurella Heikinvuoren,
mutta Harjulan muhkeella muorilla
on huolet huushollin puolen.

Pyöreenä aina hän puuhailee,
keittiöön muita ei päästä,
mieluummin nauraa kuin huokailee,
koskaan ei itseään säästä.

Harjula ei ole harjulla
eikä juurella Heikinvuoren,
mutta tyttäret toimivat tarmolla
ja innolla kahden nuoren.

Työllään he pennejä tienaili,
penneillään hirsiä osti.
Sitten he aikansa meinaili
ja Harjulan pystyyn nosti.

Harjula ei ole harjulla
eikä juurella Heikinvuoren.
Se on harjumme Nummelan puolella
ja laidassa metsän suuren.

Vaikka ei Nummela olekaan
kyliä kauniita maamme,
tänne me jouduimme asumaan
ja miellyimme Harjulaamme.

1933.

Harjulan kasvitarha.

Kasvitarha Harjulassa
vailla hyvää multaa,
siksi siihen sekoitetaan
kallehinta kultaa.

Hevonen jos tiellä juoksi
kultaa jättämättä,
saituudestaan syytöksiä
saikin säälimättä.

Kun taas kaikki, minkä jätti
tarkkaan talteen pantiin,
kasvitarhaa kasteltaessa
lisättihin antiin.

Anti tuo on tervetullut
tarhan omenoille,
siitä tuoksu kukkasille,
maku mansikoille.

Mutta auto Harjulaamme
pölyä vain syytää.
Turhaa oiskin mokomalta
mitään kultaa pyytää.

1934.

Jussi Blomstedt (Jalas).

Reipas oli pojan mieli,
leikkiin aina valmis kieli,
sukkelasti saksaa käänsi,
toisten naamat nauruun väänsi.

Opettaja tiedoiltansa
heikko antoi parastansa,
ilmeitä jos iloisia
näki eikä totisia.

Toisinaan hän tosin suuttui,
vaikka todest’ puolet puuttui.
Poika tekaistuksi katsoi vimman,
ymmärsikin tulisimman.

Poika kasvoi, mieheks varttui,
mainettakin yhä karttui.
Opettaja aikanansa
eläkkeen sai virastansa.

Mutta vielä kuuluisana
orkesterin johtajana
poika muisti koulu-ajan
saksan alkeisopettajan.

Kanssa poikansa hän kerran
tuli tänne, hetken verran
viipyi, suuren ilon tuotti.
Entisellään äänen nuotti.

Huono kiitos tää on siitä,
parempaan ei taito riitä.
Tulisivat uuden kerran,
viipyisivät toisen verran.

Heinäkuussa 1940.

Hiidenvesi.

Et vettä toista
niin kuhakasta
sä löydä muualta
maailmasta,

et mielipaikkaa
ankeriaitten
niin monta järvistä
muitten maitten.

Ja kaunis on se
kuin järvet muutkin:
On siinä saaret
ja niissä puutkin.

On vuoroin hiekka-
ja savirantaa
ja salmet. Vettä ois’
poiskin antaa.

Mutt’ kauneimmillaan
on järvi, milloin
sen kultaa aurinko
kesäilloin.

Et ankeriaitten
ja kuhain pesää
sä näe silloin,
vaan Suomen kesää.

1938.

Suvimäki.
Eeva ja Taavi Hirn’in koti.

Käki kukkui: Kukkuu, kukkuu.
Kenen kunniaksi?
Suvimäen näillä puolin
kukkui kauneimmaksi.

Kaiutteli uuden kerran,
kantoi kaummaksi,
Suvimäen reilun muorin
kehui viisaimmaksi.

Kuku vielä, käki kulta,
kuku kaikin voimin, isännästä Suvimäen
kuulevani soisin.

Käki kukkui: ”Ystävistä
isäntä on oivin”.
Kiittelisin lailla käen,
kukkua jos voisin.

1929.

Päivölä.

Kierrä, kaarra kuinka vain,
Lepokoti eessä.
Niin on onget onkijain
kaloillakin veessä.

Luota lujast Lepolaan,
levostaan kun laulaa,
epäile ei kalakaan
kalastajan paulaa.

Päivölämme tietenkin
onkii niin kuin toiset,
ja sen syötit ovatkin
vallan suurenmoiset.

Sinne niitä maistamaan
jokainen voi tulla,
jolla rahaa pussissaan
enemmän kuin mulla.

Ilmaa siellä kuitenkin
rahattakin saadaan
parhaimmaksi sittenkin
varmasti se taataan.

Vaikka vanhus pilailee,
syyttä suotta pauhaa,
Päivölää hän ihailee,
ikävöi sen rauhaa.

1947

Heikinvuorella.

Lauleli, lauleli vuorella Mikko,
laulussa iloinen nuotti,
limonaatipullosta välillä maistoi,
kohta sen pohja jo paistoi.

Tiltaansa vuotteli vuorella Mikko,
varmasti tulevan luotti.
Pullosta limonaati loppui ja ilta
joutui, mut’ tullut ei Tilta.

Läksipä, läksipä vuorelta Mikko,
vuorelle Tilta kun nousi.
Selkänsä hänelle Mikko vain käänsi
ja syömmensä lukkoon väänsi.

Huuteli, huuteli vuorella Tilta,
pudonnut oli kuin puusta.
Tuolla tuo uskoton Mikkonsa juoksi,
mut’ minkähän ihmeen vuoksi.

Limonaatipullon kun huomasi Tilta:
”Nyt en mä välitä muusta.
Mikko ja Miina sen limonaatin toivat
Ja, ja pull-pullon suusta sen joivat.”

Kuunteli, kuunteli metsässä Mikko.
Kuin olis’ ampunut jousi,
Tiltansa luokse hän lensi ja - loiskis:
”Tässä on Mikkosi - moiskis”.

Kuiskasi Tilta: ”Ja missä on Miina?
Hänenkö jälkeensä juoksit?”
”Miinasta mitään en tiedä, mut Tilta,
meillä on kihlajaisilta”.

Loiskis ja moiskis ja Mikko ja Tilta.
Millainen Miinan lie ilta?

1937

Tässä pitäisi olla vihon lopussa oleva ”Mikko ja Miina”.

Tukiviiva.

Mitä tiedemiesten kesken
meistä tiedettiin,
Tukiviiva harjullemme
miksi vedettiin?

Nummelamme Majatalo
hyväks’ huomattiin,
harjullemme Tukiviiva
siksi mitattiin.

Nummelan Juhlat.

Nummelan juhlat ovat hyviä juhlia,
eikä kenenkään sovi moittia niitä
mutta erikoisen kuuluja ovat ne siitä,
että niissä on alkua kaksi.

Ensimmäinen alku on tyhjä alku,
ja tyhjää kestää tunninkin verran.
Sitten alkaa juhla uuden kerran
ja muuttuu vieläkin hauskemmaks.

1937

Raittiusjuhlat.
Katkelma.

Pari päivää olin taas kierrellyt Nummelassa ja ympäristössä, kerätäkseni viimeisetkin laulujen rippeet, ja nyt seisoin Saharassa odotellen linja-autoa, jossa minun piti palata kotiini Karkkilaan. Kun autoa ei kuulunut, menin ajan kuluksi silmäilemään Saharan laidassa olevaa ilmoitustaulua. Pienehköjen ilmoitusten joukossa komeili siinä muuan hyvin suuri:

Nummelan Seuraintalossa Raittiusjuhlat ja Arpajaiset
___ kuun ___ pnä kello 20.

Siis tänään. Luin edelleen:

Ohjelma.
Kuorolaulua.
Tervehdyssanat.
Pianonsoittoa.
Väliaika. Arpojenmyyntiä.
Juhlapuhe.
Kuorolaulua.
Lausuntaa.
Väliaika. Arpojenmyyntiä.
Näytelmä. Tanssia.

Ja lukiessani unohdin paikan ja ajan. Tämä ei ollutkaan Raittiusjuhlan ohjelma Nummelassa, vaan Koulujen Vahtimestarien Avustusjuhlan eräässä pienessä Pohjois-Suomen kaupungissa kolmisenkymmentä vuotta sitten. - - -
Pulvis et umber sumus.

Heräsin iloiseen pojan ääneen: ”Tuossako pussissa sedän piti lähteä?”

Käännyin ja totesin, että minun oli lykättävä matkani klo 22.30:neen. - Päätin mennä Raittiusjuhliin.
Tuntien Nummelan tavat olin 20.30 lippuluukulla. Sain lipun ja oikein hyvän paikan ensimmäiseltä riviltä. Sali oli melkein täysi, ja 20.45 joku johtohenkilö tuli näyttämölle ja ilmoitti, että juhla heti alkaa, kunhan soololaulaja saapuu. Hän oli jossakin nimipäivillä. Klo 20.55 kuoro marssikin esiin. Se lauloi muutamia erittäin kauniita lauluja. Sitten siitä neito ja nuorukainen astuivat lausumaan:

Poika:

Jos mieli sulla kuin mieli mulla,
ja omakseni jos tahdot tulla,
me kahden huolemme kannamme
ja onnen yhdessä jaamme.

Tyttö:

On mieli mulla kuin mieli sulla
ja omaksesi tahdon tulla.
Sun kanssais huolet käyn kantamaan,
sun kanssais onnenkin jakamaan.

Tyttö ja poika:

Nyt kevät meillä ja linnut laulaa,
jo puhkee lehdet, ja purot pauhaa,
ja kahden kuljemme
Onnelaan
sen ihmekukkia poimimaan.

Tyttö ja poika vetäytyivät kuoroon ja toinen pari astui heidän paikalleen. Yleisö vaati uusintaa.

Poika:

Jos mieli sulla kuin mieli mulla,
ja omakseni jos tahdot tulla,
me kahden huolemme kannamme
ja onnen yhdessä jaamme.

Tyttö:

Ei mieli mulla kuin mieli sulla,
sun omaksesi en tahdo tulla.
En onneasi käy jakamaan,
en kanssais huolia kantamaan.

Poika:

Nyt syksy mulla, en löydä rauhaa,
ja putoo lehdet ja myrskyt pauhaa,
ja yksin kuljen ma Unholaan,
ei ketään jää mua kaipaamaan.

Kuoro:

Ei kestä onni, se kohta vaihtuu,
ja suru syväkin kerran haihtuu.
Nyt joutuin ohjelmaa jatkamaan,
ja kuoroon kanssamme laulamaan.

Seurasi muutamia lauluja, jotka palkittiin hyvin ansaituilla suosionosoituksilla. Kuoro vetäytyi näyttämöltä.
Hetken kuluttua kannettiin sinne pieni pöytä ja pöydälle lasi asiaan kuuluvine vesineen. Sitten asettui pöydän taakse pienehkö punanenäinen tervehdyspuheen pitäjä. Mistä lienee ollut. Ainakaan ei Nummelasta eikä lähikylistä. Taivutti alentuvasti päätään, yskähti, otti kulauksen vettä ja alkoi mahtipontisesti:

Arvoisa juhlayleisö. Olin juoppo. Taisteluun nousin, vihollisen voitin, kahleeni katkaisin. Nyt olen raitis. Koskaan en tuota saastaista myrkkyä nauttiessani tuntenut itseäni näin onnelliseksi, näin täysin tyytyväiseksi. Ja kiitollisena lisään: ”Koskaan en olisi voinut tulla näin onnelliseksi, jollen kerran olisi ollut juoppo. Kunnioitetut juhlavieraamme, rakkaat nuoret ystäväni, kehoitan siis teitä…

Ääni yleisöstä: Juomaan.

Puhuja: Suu kiinni. Että kehtaatkin keskeyttää minut juuri kun olin päässyt hyvään alkuun. Mihin jäinkään, mitä sanoin?

Ääni yleisöstä: Että olit patajuoppo.

Puhuja: Se on valhe, hävytön valhe. Patajuoppo en koskaan ollut. Eikö täällä ole järjestysmiestä? Saako täällä kuka tahansa puhua pötyä? Minut tänne on puhumaan pyydetty. Ja minä puhun. Ja, ja rakkaat nuoret ystäväni ja te jo paatuneet vanhatkin, tapelkaa, tapelkaa kunnes voitto on teidän. Lausun teidät tervetulleiksi vaatimattomaan juhlaamme.
Taivutti päätään ja poistui.

Naurua, vihellyksiä, kättentaputusta, hyvä-huutoja.

Johtohenkilö näyttäytyi taas ja ilmoitti, että ohjelmaan oli tehty pieni muutos. Pianonsoitto siirtyi myöhempään ja nyt seurasikin lausunta. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Sattuuhan sellaista. Mutta suuri oli hämmästykseni, kun näyttämölle astui lehtori Hirn. Hän vaikutti tavattoman hermostuneelta. Huomasi hyvin, ettei hän ole tottunut esiintymään. Hän melkein juoksi pöydän luo, unohti kumartaa ja alkoi heti lukea kädessään olevista paperiliuskoista. Likinäköinen kun on, piti hän niitä aivan nenänsä edessä eikä kertaakaan katsonut yleisöön. Mitään lausuntaa se ei ollut. Jonkinlaista tankkailevaa sisälukua. Alussa hyvin hiljaista, mutta sitten kylläkin kuuluvaa:

Nummela ja Afrikka.

Kuumempi jos Afrikassa
onkin neekereillä,
niin on toki Nummelassa
Helteemmekin meillä.

Nyt hän muisti kumarruksen, suoritti sen kömpelösti ja jatkoi:

Vihamies on Afrikassa
herkku neekereille.
Ystävä on Nummelassa
makupala meille.

Auraa parempaa kuin meillä
täällä Nummelassa
varmaankaan ei heillä
koko Afrikassa.

Neeker’ parka Afrikassa
nälissänsä huokaa:
”Popsisinpa Nummelassa
Vihdinseudun ruokaa”.

Vettä paikoin Nummelassa
syvältä saa kaivaa,
paikoin myöskin Afrikassa
on sen saanti laihaa.

Pedot eivät Afrikassa
kiusaa neekereitä,
pahemmin kuin Nummelassa
naapurkanat meitä.

Eikä peto Afrikassa
loiki valtateitä
kuten koirat Nummelassa
ahdistellen meitä.

Joka kyläss’ Afrikassa
poppamies lie heillä.
Lääkäriä Nummelassa
ei vain ole meillä.

Eikä edes apteekkia
ole saatu meille.
Mene tiedä sellaisia
onko suotu heille.

Niin kuin neekereitä villejä
paljon Afrikassa,
kuin Helteitä ja Hirn’ej’
täällä Nummelassa.

Kissa-pahust’ Afrikassa
palvottiin jo varhain.
Nyt tuo peto Nummelassa
eläimist’ on parhain.

Atlas-vuorta Afrikassa
neekeri voi kiittää.
Heikinmäki Nummelassa
meille hyvin riittää.

Huoleti voit näkemättä
Heittää Väli-meren.
Pitkää matkaa tekemättä
näet Hiidenveden.

Ääni yleisöstä:” Lopeta jo lorus.”

Lausuja:

Kun en kelpaa Nummelassa
lausujaksi teille,
ehkä kelpaan Afrikassa
narriks’ neekereille.

”Tuskin”, murahti eräs vieressäni istuva lihava herra.

Lausuja, joka nyt oli vapautunut jännityksestään, katsahti herraan ja laukaisi:

Vaikk’en kelpaisikaan minä
narriks’ neekereille,
tervetullut olet sinä
varraspaistiks’ heille.

Sitten hän kumarsi ja poistui paljon arvokkaammin kuin oli tullut.
Turhaan herra yritti pysyä vakavana. Hän räjähti äänekkäästi nauramaan ja paukutteli käsiään. Minäkin katsoin velvollisuudekseni yhtyä paukutteluun, mutta yleisö ei tuhlannut aikaansa nauruun eikä suosionosoituksiin. Sillä oli kiire tarjoiluhuoneeseen.
Enempää en juhlasta nähnyt enkä kuullut. Minun oli riennettävä linja-autolleni.

Huomautus

Kuten tapani on, pikakirjoitin tämänkin juhlan muistiooni. Mutta tällä kertaa en ryhtynyt paikkailemaan. Ymmärrettävistä syistä: Tervehdyssanat eivät paikkailemallakaan olisi muuttuneet minkään arvoisiksi. - Lehtori Hirnin esitykseen en huolinut kajota, koska hän ei ollut lähettänyt sitä nähtäväkseni. Paljon minulla tosin olisi siitä huomautettavaa. Mutta jääköön tämä hänen ainoa itsenäinen tekeleensä näytteeksi siitä, mihin hän minun avuttani pystyy tahi pikemmin, mihin hän ei pysty.
Aku Saaren-Kalju.

Kallio.

Suutari on Kallio
tunnetusti mainio,
puolueensa pomoja,
viinan voiman voittaja.

Hoitaja on Kallio
puutarhansa mainio.
Omenansa parhaimmat
kylän kaikkein maukkaimmat.

Vartija on Kallio
omenien mainio.
Varas pitkän nenän saa,
ainutta ei omenaa.

Avojaloin Kallio
kulkemaan on mainio.
Moni samoin tehdä vois,
tahto jos vain hyvä ois.

Pilaakin on Kallio
ymmärtämään mainio.
Leikiks’ tämän käsittää,
vähät siitä välittää.

1946

Rouva Viiman.

Pieni koti Viimanneilla,
mutta hyvin soma,
puutarha ja peltomaata
sekä sauna oma.

Auliisti kun rouva Viiman
saunaa antaa aina,
mekin kelpo löylyt saamme
joka lauantaina.

Siitä Teitä, rouva Viiman
pyydän saada kiittää.
Kiitokseeni kiitoksensa
koko perhe liittää.

1942

Osuuskassa.

Lieneekö Ohiossa
Osuuskassaa heillä,
ja jos on, niin tuskinpa
sellaista kuin meillä.

Hauskaa siellä käydä on
rahaa ottamassa,
hauskaa, joskin harvemmin,
säästöön panemassa.

Raha, se on sittenkin
pelkkä sivuseikka,
vaikkakin sen puutteessa
uhkaa kuperkeikka.

Asioissa muissakin
Osuuskassaan turvaan.
Koskaan sitä tehnyt en
tuloksetta turhaan.

Rouva Nurmen avulla
veronikin maksan,
kirkon, kunnan, valtion
sikäli kuin jaksan.

Mutta vielä suurempi
ilonaihe mulla:
ystävien luokse saan
ystävänä tulla.

Aina siellä käydessäin
mieleeni myös palaa
kuva rouva Rantalan
kaukaa merten takaa.

1948

Rouva Rauha Sjelfman.

Jyrkkä on se tie,
joka sinne vie,
oikein pelottaa,
jos on jäässä maa.

Maja pieni on,
melko kelvoton,
pelkkä yksiö:
kylmä keittiö.

Ken saa talvella
siinä palella, siltä sisua
ei voi puuttua.

Majan asukas
onkin sisukas.
Vaikka sairastaa
aina touhuaa.

Ja jos sanan saa
varmaan kiiruhtaa
luokse potilaan
häntä auttamaan.

Siellä käsillään
tekee ihmeitään.
Täältä parempaa
et saa hierojaa.

Myöskin kuuluisa
hän on kertoja
kylän uutisten
kaikkein tuoreinten.

Nähnyt Suomenmaan
miltei kauttaaltaan.
Paljon tuttuja,
joista juttuja.

Vuoroin kuunnellen,
vuoroin kysellen
sairas tuskiaan
tuskin muistaakaan.

Täten taidollaan,
kielin, sormillaan
Rauha saavuttaa
minkä tarkoittaa.

Häntä parempaa
et saa hierojaa
etkä auliimpaa
avun antajaa.

1948

Luontola.
(Viatonta leikinlaskua.)

Luontolassa parannetaan kaikenlaiset vammat,
pyttyihin istutetaan kuurot ja rammat
ja potilaat muutkin,
jopa tuppisuutkin.

Pytyssänsä potilas istuu ja uskoo,
usko se sielläkin vuoria puhkoo - ,
hän savikääreen saa
ja siihen nukahtaa.

Ei aikaakaan niin tuppisuu jo suutansa soittaa,
parhaimmatkin puhujat hän taidollansa voittaa,
eikä lähtis pois,
jos vain pennejä ois.

Mutta vieläkin kummempia Luontolasta kuulee,
kuuro kun itsekin kuulevansa luulee,
ja rampakin leikkaa:
”Heitän kuperkeikkaa”.

1938

Lentokenttä.
(Pelkkää mielikuvitusta 1938. Silloin ei täällä mitään lentokenttää vielä ollut.)

Nyt lentokenttä meillä Nummelassa,
nyt ikävämme vihdoin siivet saa,
me käydä voimme vaikka Afrikassa
ja lentää vaikka valtamerten taa.

Kun myöskin vieras riippumatta teistä
voi mukavammin tänne matkustaa,
kaiken minkä korvin kuuli,
nyt omin silmin todeks’ toteaa.

Ja kohta Nummelamme Saharasta
ei enää neekertuoksu puutukaan,
ja intiaanin nauru kahvilasta,
saa lapsukaiset päätään suojaamaan.

Mut miksi laulaa murjaaneista noista?
On aika meidän käydä juhlimaan,
kun maamme Isä kello kaksitoista
maan Äidin kera saapuu koneessaan.

Jo hetki lyö, siis kilvan kiljukaamme:
”Hei Isä, terve; terve Äiti maan.”
Ja juhlamenot tarkoin filmatkaamme,
ei kadu filmaajamme kauppojaan.

Nyt puhuu pappi. Isä vastaa, kiittää,
jo kakistelee kuoro kurkkujaan.
Tää maininta sen taidosta saa riittää,
miss Nummela kun vuottaa vuoroaan.

Make-up’insä on niin kuin muitten missein,
siis kasvot, kynnet sotamaalissaan
ja kestot kierrettyinä konstein vissein.
Hän kelpaisikin missiks’ Eurooppaan.

Hän Äidin käteen työntää suuren limpun,
se koko Vihdin yhteislahja on;
sen tuoksu, suloinen kuin ruusukimpun
on tulkki tunteittemme verraton.

Se kiittää hyvän Äidin hellää mieltä,
mi hänet johtaa kärsivien luo,
se puhuu talonpoikain suoraa kieltä,
hänelle siten kodin mieleen tuo.

Se limppu onkin kruunu ohjelmamme,
vain Maamme vielä lopuks’ veisataan,
koska käsi (?) on täynnä nestettä.
Sitten hän kangertaen lausuu -
sen vain harvat kuulevat, koska herrakin on
ja sitten joutuu vuoroon Luontolamme.
Me vieraat viemme sitä katsomaan.

Kun siellä tahtoisivat uuteen pyttyyn
maan Isän , toiseen Äidin istuttaa,
ja tämä loistoaate menee myttyyn,
se filmaajaamme kovin kiukuttaa.

On tarkastettu kaikki Luontolassa,
se koko Vihdin yhteislahja on:
sen tuoksu, suloinen kuin ruusukimpun,
se toiminnastaan tunnustuksen saa.
Nyt joukko Päivölään on marssimassa,
ja päivällinen siellä odottaa.

Päivällisellä ei mitään väkijuomia tarjota, mutta siitä huolimatta eräässä sivupöydässä ruokailevat herrat piankin käyvät epäilyttävän hilpeiksi. Äkkiä eräs heistä nousee ja kilistää lasiaan. Sitä tuskin kukaan kuulee, koska lasi on täynnä nestettä. Sitten hän kangertaen lausuu - sen vain harvat kuulevat, koska herrakin on melko täynnä samaa nestettä:

Herrat, naiset - - Anteeksi, tarkoitan tietenkin:
Naiset, herrat, maljanne täyttäkää ja kunniaksi vieraittemme
kaljanne juokaa. Soisin paremmaksi.

Pullostani naukkuja teille kaikille ei riitä - -

Pöytätoverit vetävät hänet istumaan. Juhlavieraat eivät ole huomaavinaan välikohtausta.

Kun paistiin päästään kuullaan vallan toista,
se kyllä lehdissämme paikan saa.
Mun kynälleni liian suurenmoista,
se painettuna itse lukekaa.

Jo tekee kesä-ilta tuloansa,
on päivällinen vihdoin lopussaan,
ja kohta kiitävätkin koneessansa
pois täältä vieraat kohti kotiaan.

Näin yhä kasvaa kylä Nummelamme,
jos kohta sellaista ei olekaan,
ja kunhan jonkun vuoden, pari odotamme,
me kylän saamme vaihtaa kauppalaan.

Mikko ja Miina.

Nurkassani istuin minä laulellen,
niitä onneni päiviä muistellen,
kun vielä oli elossa Tilta.

Miinan, joka penkin päässä loikoili
ja kuorsaillen koipiansa oikoili,
minä pässinpää nukkuvan luulin.

Mutta hänpä vain häijyyttään kuorsaili,
Kun salavihkaa minua tarkkaili, ja
äkkiä hän penkiltä lensi.

Kimeällä äänellänsä uikutti,
tahtiakin jalallansa paukutti,
muka lauluani matki.

Sitten purki sisukasta mieltänsä,
Säästänyt ei terävätä kieltänsä,
minua kun ruokottomast’ sätti.

Mutta silloin minäkin jo kimmastuin.
”Tuki turpasi”, karjuin, nyrkkiä puin
ja - tunkiolta itseni löysin.

Laulanut en siinä, mutta vannoin sen,
että koskaan kolmannesta huoli en,
jos vain Miinasta vapaaksi pääsen.

1937.

Neekeri ei Väli-Meress’
vaihdu valkoiseksi.
Helposti hän Hiidenvedess’
saisi saviseksi.