Havula

Pisteen poika

Reijo Vainio

Reijo Vainio on viidennen polven vihtiläinen. Varhaislapsuus kului sodan aikana kirkonkylässä. Nuoruudessa koti Nummelan pisteen tuntumassa oli elämän aitiopaikka.

- Mää olen Vihrist, sanoo Vainio.

Vihtiläinen ei juuri d:tä r:stä erota ja elegantti g kolisee joukossa yleensä arkisesti k- kirjaimena.

Vaikka murre on pitänyt pintansa on oma kotikunta ja varsinkin Nummela muuttanut muotoaan paljon yli seitsemänkymmenenviiden elinvuoden aikana.

- Kirkonkylä nyt ei ehkä niinkään. Suhteellisen samanlainen on sen keskusta nyt kuin sodan aikanakin.

- Kirkko oli jo silloin kylän kauas kantava maamerkki ja paikoillaan olivat jo mm. puinen kirjastorakennus, Osuuskauppa Aura, Vihdin seudun osuusliike ja vanha kunnantalo, jonka pihalla oli suuret hevostallit kirkossa kävijöitä varten, muistelee Vainio.

Autoja oli siihen aikaan vain suurimmilla kauppaliikkeillä, kunnanlääkärillä ja eläinlääkärillä. Ehkä suurimpien maalaistalojen isännät huristelivat hevosvoimat pellin alla.

Kirkonkylää ei sodan aikana pommitettu, mutta toki sota-aika näkyi kylän elämässä. Vainion isovanhempien Kantomäen paikka sijaitsi korkealla mäellä ja sieltä näkyivät Vihtiin saakka mm. Helsingin suurpommitukset.

- Olin silloin pieni poika, jota vähän kauhistuttivat kylän läpi kulkeneet ruumisarkkuja täynnä olevat kuorma-autot. Vihdissä kaatui 264 miestä. Sankarihautajaisia oli lähes joka viikko. Vieläkin muistuvat mieleen kirkon alapuolella sijainneen ruumishuoneen pihalla olleet mustat ruumisarkut. Kuolema tuli lähelle.

- Mummu kävi auttamassa ruumiiden pesussa, hautaan valmistelussa. Aikuisten arkipäivää silloin, mutta pienelle lapselle ne olivat mystisiä, jopa pelottavia asioita.

Muuten arki soljui pojan silmin normaaliin tapaan. Isä oli veljineen rintamalla, mutta turvan antoivat isovanhemmat Aina ja Jalmari.
Ruokaa riitti sillä navetassa oli lehmä ja sika, kanojakin niin kuin siihen aikaan oli tapana. Maassa kasvoi perunaa ja porkkana, lantun junttejakin. Marjoja saatiin puskista ja syksyllä metsästä. Nälkä ei pöydässä vieraillut.

Sodan loputtua ja koulun alkaessa siirryttiin takaisin omaan kotiin Nummelan keskipisteelle. Nyt jo purettu punainen mökki sijaitsi nykyisen rautatiesillan kupeessa, jo silloista bensa-asemaa vastapäätä.

- Elämä oli silloin turvallista. Työväki tunsi kaikki toisensa, autettiin toinen toistansa ja katsottiin meirän mukuloitten perään.

Koulua käytiin vanhassa kivikoulussa. Aina eivät opit maittaneet. Leikit vetivät enemmän pientä poikaa puoleensa ja leikkikenttänä olikin koko kylä. Vainion mieleen muistuvat ”rosvot ja poliisit”, jotka valtasivat varsinkin pimeinä syysiltoina koko keskustan.

- Porukka jaettiin kahtia ja kylä rajattiin tarkasti alueisiin, jossa leikin aikana sai liikkua.

- Muistan kun kiipesin ”rosvona” vanhan Auran edessä olleen suuren koivun latvaan. Eivät poliisit löytäneet…

Talvella laskettiin poikaporukalla lentokentänmäkeä kovaa vauhtia alas itse rakennetulla kelkalla.

- Ihmiset tykkäsivät seurata poikien leikkejä. Silloin ei vielä ollut rautatiesiltaa ja piti olla junan kanssa varuillaan. Aikuiset varottelivat ja tekivät tietä. Kelkka kantoi pitkälle.

Talvella myös hiihdettiin, hypättiin lentokentän hiekkakuopassa mäkeä ja kesällä urheiltiin silloin vielä puolivalmiilla urheilukentällä tai pelattiin jalkapalloa. Vähän vanhempina kesä kului Hiidenvedellä Papinsaaressa telttaillessa.

Elokuviin päästiin myöhemmin keskiviikkoisin ja sunnuntaisin nykyisen Osuuspankin kohdalla olleeseen Joukolaan.

- Lännenkuvat olivat nuoren pojan suosikkeja, mutta toki myös kaikki Suomi- Filmin kuvat houkuttivat.

Läheinen Helsinki tuli myös Vainiolle tutuksi oman isän, Aarnen kautta, joka ajoi Osuusliike Auran kuorma-autoa.

- Liikuin paljon isän mukana. Kiersimme ympäri Helsinkiä hakemassa tavaraa, mm. silloiselta SOK:n keskusvarastolta Vallilasta.

Välillä omakin kauppa kannatti.

- Kävin Kauppatorilla myymässä sireenei, ja kieloi, syksyisin sienii. Aika usein kauppa kävi mukavasti ja sain taskurahaa.

- Päivän päätyttyä kävelin Bio Rexin eteen. Kahden pintaan isä nappasi minut mukaan letukkaansa. Siinä vaiheessa olin jo usein käyttänyt kaikki rahat jätskiin ja muuhun hyvään.

Teksti: Mari Vainio (Reijo Vainion tytär), julkaistu aiemmin Vihdin Uutisissa elokuussa 2014.

Reijo Vainio: Nummelan poika rakastaa Helsinkiä.