Kauppiasperhe Tainio

Kylässämme asui eräs kauppiaspari, joka oli tätä elinkeinoa harjoittanut nuoruudesta asti, ensin yksityisesti, myöhemmin liikkeensä osakeyhtiöksi muodostaen. Naapureina ja tuttavaperheinä olimme olleet paljon tekemisissä toistemme kanssa, niinkuin ihmiset yleensä pienessä kylässä joutuvat, elleivät ole vihoissa keskenään, joutuvat siinäkin tapauksessa, vaikka suhde tällöin muodostuu meidän Mustin ja naapurin Miumaun kyrräämiseksi ja räiskähtelyksi, katselijoille iloa tuottavaksi virkistykseksi. Meidän suhteemme ei ollut tällainen, johtuen ehkä siitäkin, että nämä naapurimme, kuten kyläläiset, koko pitäjäläisetkin, olivat yksilöllisistä pikkupiirteistään huolimatta yleensä hyvin sopuisaa väkeä, "gentlemanneja" kerrassaan.

Kauppias oli yhtä tarmokas kuin itsepäinen, rouva samaa maata, mitä tulee ensiksi mainittuun luonteenominaisuuteen. He olivat lujaa, työteliästä sukujuurta. Monta kertaa itsekseni ihastelin heidän hellittämättömän sitkeää ahertamistansa, päivästä päivään, vuodesta vuoteen, niinkuin meillä monenkin kyläkauppiaan viime vuosina on täytynyt ahertaa, jos on mielinyt "putiikkinsa" auki pitää. Ajan tuuli ja tilanne on heidän kohdallaan heilahtanut sellaiseksi. Näin on asianlaita myös naapurissa, vaikka ennakolta sanottuna kukaan ei olisi uskonut, että se heidän kohdallaan niin hiestävän pitkäksi vastamaaksi milloinkaan voisi muodostua. Ainoa pelastus siitä olisi ollut ajoissa hellittäminen, tasaisemmille kiertoteille hypähtäminen. Mutta jos he tämän olisivat tehneet, eivät he olisikaan olleet sitä hellittämätöntä sisupuuta, jota he olivat ja ovat edelleen loppuun ajettuinakin. Näihin juttujuonta sivuaviin katselmuksiin joudun senkin vuoksi, että vastoin parempaa tahtoani olin joutunut heidän vastustajakseen, vaikka edelleenkin vilpittömästi olen heidän tuttavansa ja "kylänmiehensä". Se kummallinen tilanne ei liene niinkään harvinainen tällä elämän jalkapallokentällä, jossa monenmoisia puulaakiotteluja suoritetaan. Olin ollut perustamassa paikkakunnalle osuuskauppaa, kahtakin, jo niinä aikoina, jolloin niin innokkaana joka paikkaan ja tehtävään kerkisin. Näistä muodostui kylänmiehilleni vastamäki, ja eräistä muistakin syistä, koska tällaiset syyt tangeeraavat usein toinen toistaan. Heidän kauppansa varsinkin yhtiön alkuaikoina oli hyvässä vedossa, kerrassaan tip-top-kunnossa hyvin lajiteltuine tavaravarastoineen ja viimeistä sanaa huutavine myynti-, tarkkailu- ja kirjanpitojärjestelmineen. Ehkä tämä kunto oli vähän liiankin hyvä, rajoitetut toimintamahdollisuudet huomioonottaen, ainakaan me ostajat emme olisi osanneet vaatia niin hyvää tavaraa ja selvää numeropeliä kuin tässä talossa harrastettiin. Toimin heidän yhtiönsä tilintarkastajana useaankin otteeseen, joten tulin talon tavat ja järjestyksen tavallista läheisemmin tuntemaan. Totisesti heidän kirjoissaan ei näkynyt enempää kärpäsen kuin raaputuksen jälkiä! Suorastaan kademielin panin tämän merkille, vaikka toisinaan ajattelinkin: Maksaako tämä vaivaa? Tarvitseeko ja kannattaako silakka-, rautanaula- y.m. tilpehöörin vuoksi noin tarkkaa työtä tehdä ja hyvää paperia haaskata? Mutta, kuten sanottu, tuli aika ja aatteet, näissäkin silakka-rautanaula-asioissa. Ostajapiirit ryhmittyivät kiinteästi kumpikin oman kauppansa ympärille, jopa talon omat osakkaat ja tilintarkastajatkin, ellei kiinteän johdonmukaisesti, niin ainakin kahdella tuolilla istuen; niitä on aina joukossa sellaisiakin, minä yksi hyvä… hyväkäs kai pitäisi sanoa. Niin tämän yhtiökaupan ostajakunta päivä päivältä harventui ja harmaantui, kilpaa johtajan hiusten kanssa. Kun siihen vielä kuin pahan heittämänä tuli toinen sanoisimmeko mekaaninen voimatekijä, kaikki nielevä maantie- ja autoliikenne, kovaosainen yhtiökauppa kun sijaitsi puolisen kilometriä kylän keskuksesta, rautatieasemalla, jonne enää ei ollut asiaa muuta kuin kirkonkylän postilla, osuuskauppojen myymälät sensijaan Meritähden keskipisteessä, hävisivät yhtiökaupan tiskin viereltä kahdella tuolilla istujatkin. Kerta kaikkiaan se sammui, kuivui kuin poutakesän lähde valtaojan vieressä. Kaikki sivullisetkin sen huomasivat, jopa rihkamatavaran matkustajatkin, kaikki muut, paitsi ei kauppias itse. Hän tosin tunsi taistelevansa "titaania" vastaan, mutta ei alistunut eikä myöntänyt sitä. Siitä seurasi sitä kuin arvata sopii, vähitellen vuosien mittaan. Vauhti hiljeni hiljenemistään. Sivuliikkeet, joita niitäkin jo oli useita, täytyi lopettaa yksi toisensa jälkeen; turha "paarlasti", varastot heitettiin tiepuoleen, osakepääoma samoin… ensin puolet, sitten kokonaan, mutta vauhti ei näistä parantunut, rasittunut, ravistuva kone jurrasi yhä pahemmin.

Olisi pitänyt hyvissä ajoissa lopettaa! - me pikkuosakkaat tietoviisaina murisimme ja neuvoimme. Mikä oli "hyvissä ajoissa" aika? Sitä tuskin itsekään olisimme pystyneet arvioimaan, sitäkin vähemmin itsepäinen kauppamies, joka tunsi paikkakunnan synnyinseudukseen ja oli kasvanut siihen kauppansa mukana. Se oli kerta kaikkiaan hänen kohtalonsa, ihmiskohtalo, jolle hän sisustaan, ammattitaidostaan ja sitkeydestään huolimatta ei mitään mahtanut.

Mutta hänen rouvaansa minun tuli surku, sanoisinpa että ihan sääli… Hän jos kukaan oli tehnyt hellittämätöntä työtä tyttövuosista jo elämänsä ehtoopuoleen, oli itse myynyt puodissa, hoitanut taloutta, palvellut ja hyvittänyt "kundeja", osakkeenomistajia, tilintarkastajia, kaupparatsuja, kaikkia meitä, jos minkälaatuisia omahyväisiä herroja. Siihen sairaudet, perhehuolet, ei illan rauhaa, ei yön lepoa, ja kaiken lopputulos: kaikkia näytti vuotavan kuin vesi hiekkaan!  (s. 355-359)