Tehty 27.11.2007

Pianotaiteilijan kanala

Rotukukko on hypännyt ikkunanlaudalle ilmoittamaan, että ruoka on lopussa ja tuon rimputuksen voisi nyt hetkeksi keskeyttää.

Kaiken kaupallinen muotoilu ja mainonnan kilpajuoksu ovat tehneet taiteen kannattavuuden kyseenalaiseksi. Taiteilijankin pitää elää. Se taas vaatii kekseliäisyyttä ja ylimääräisiä ponnistuksia. Se, joka jaksaa olla asiallinen ja aloiterikas, voi vielä ajatella taidettaankin sen omasta näkökulmasta. Ehkäpä jälleen loppujen lopuksi todetaan, että taide ja ankarin arkipäivä sittenkin kulkevat käsi kädessä eivätkä tule toimeen ilman toisiaan.

Heinäkuussa pidettiin Lohjalla Länsi-Uudenmaan Maatalous- ja Teollisuusnäyttely, jonka ensipalkintoja ja kunniakirjoja jaettaessa paljastui yllätys, jopa sensaatio.
Vahteriston erikoiskanalaan oli tullut järjestäjien taholta kutsu osallistua näyttelyyn. Kun sitten kunniakirjojen sade – ”erinomaista rotua olevista ryhmistä ja monista ulkomuotoryhmistä” – alkoi valua Vahteriston ylle, tuli ensiksikin päivänvaloon tieto mullistavasta keksinnöstä kotoisen kananhoidon alalla. Samalla Vahteriston isännäksi ja kananhoitajaksi todettiin kansainvälistä mainetta nauttiva pianotaituri. Kyllähän monen kahvipöydän ääressä on kannuja valettu Orest Bodalewin kiihkeästä kiintymyksestä kanakoppiin ja sen asukkaisiin. Mutta harvoin ollaan tietoisia siitä, mistä itse asiassa on kysymys. Koko tällä kanarakkaudella sinänsä on perusteensa, eikä sitä voida rinnastaa pelkkiin tilapäisharrastuksiin.

Etevä pianistimme oli jo ensikonserttinsa antanut pikkupoika, kun häneltä kysyttiin, mitä hän eniten tahtoisi kasvaessaan kerran suureksi.
- Tahtoisin ison kanakopin, jossa saisin soittaa Bechsteinilla Bachia kanoille! oli nuoren pianistin päättäväinen vastaus.

Ne unelmat, jotka ovat enemmän kuin pelkkiä unelmia, näyttävät monesti toteutuvan. Mutta tällä kertaa tarvittiin lunastukseksi monta vaellusvuotta – ensin kodin ja kanalan menetys nuoruudessa, sitten opinto- ja työvuodet ulkomailla. Suuri professori Gottfried Galston oli toimittanut nuoren oppilaansa ansiotyöhön Berliinin Valtionoopperan laulajakaartin repetiittoriksi – mutta suomalainen opintotoveri – muuan naispianisti – muistaa hyvin, kuinka kahden vuoden aikana mentiin työajan päätyttyä jokikinen iltapäivä suoraan eläintarhaan, ja ystävättären kauhuksi – aina vain kanoja tuijottamaan.

Sitten tuli Ranskan ja Englannin vuoro konsertteineen ja kutsuineen – ja aina todettiin pianistin hävinneen kartanoiden ja linnojen takapihoille kanoja katsomaan. Markiisitar d’Arquanquen linnassa Biskajanlahden rannalla tällainen luvaton pistäytyminen herätti suoranaista pahennusta. Eihän hygienia ranskalaisella takapihalla ollut juhlapukua varten, kaikkein vähiten kanakopissa.

Nyt on näköala toinen. Vahteriston hienot kanarodut asuvatkin kuin parhaassa täysihoitolassa, kukin ryhmä omassa salongissaan, kananhoitotieteen viimeisimpien menetelmien huoltamina, jopa heltat ja kynnetkin suittuina kuin suoraan kauneushoitolasta tuotettuina. Suuressa puuhassa oli koko perhe mukana.

René, Molla ja Ann-Marie osaavat pian kananhoidon alusta loppuun ja hienot rotukukot poseeraavat mielellään kuin filmitähdet.

Kun sitten erikoisrotujen paraati joutui katselmukseen Lohjalla, eivät tavalliset kananhoitajat olleet uskoa silmiään. Täytyi ihan käydä käsin koettelemassa kanojen kiiltävää höyhenpeitettä ja värien koreutta. Tämähän oli kuin Diorin näytäntö! Ja mikä esiintymisen varmuus!

Kananhoidon sensaatio levisi taas ammatti-ihmisten keskuuteen kuin lihavien otsikoiden lennättämänä. Uusi Legbar- rotu onkin kanamaailman yllätys kaikkialla maailmassa, missä kanoja munitetaan ja munia haudotaan. Rotu tuotiin Suomeen kaksi vuotta sitten. Kanojen istuttua puoli vuotta karanteenissa, ne julistettiin monien kokeitten ja eläinlääkärien lukuisten käyntien jälkeen tarttuvista taudeista vapaiksi. Tämän erinomaisen rodun etu on se, että untuvikot voidaan värin perusteella erottaa jo vuorokauden vanhoina siten, että kukot syntyvät yksivärisinä ja kanat selvästi tummajuovaisina (kaksi pitkittäisjuovaa). Suomen kansalle tämä on nyt uutta koskapa sukupuolen havaitseminen vaatii kaikissa muissa tapauksissa ajan kuukaudesta kuuteen viikkoon. Miksipä siis köyhä torpan emäntä haaskaisi kalliita kauraryynejä viikosta viikkoon kukonpoikien tähden! Nyt hän voi itse haudottaa kanaemon avulla koko rotukannan ja karsia kukot heti alussa. Eikä Suomen kansa lisäksi ole vielä opetellut syömään siipikarjan lihaa monen muun maan tavoin. Muuallahan lihotetaan kukkopojat syötäviksi, meillä aivan yleisesti heitetään sioille tai tunkiolle.

Siipikarjaliitto on tosin tuottanut maahamme lajittelukoneita, joiden avulla muidenkin kanarotujen sukupuoli voidaan todeta 1 vrk. kuluessa, mutta näiden koneiden hinta on niin korkea ja käyttö vaikeaa, ettei se käytännössä vastaa pienten kanalajien taloutta. Tästä syystä uuden Legbar-rodun merkitys onkin mullistava.

Vaikka Vahteriston kanala harrastaakin erikoisrotuja, kuuluu siihen silti kiinteä ryhmä tavallisia meikäläisiä jalostusluokan Leghorn-kanoja, koska rotujen kehittämisessä yhtämittainen vertailu ja huomioiminen on välttämätöntä. Tämä huomiointi ulottuu jokaiseen yksityiseen kanalan asukkaaseen saakka.

- Yleensä luullaan, että kana on tyhmä, kertoo Vahteriston pianoa soittava kananhoitaja. Tällainen väite on kanan loukkaamista; kirjanpito osoittaa, että hyvät kanat, jotka tuottavat runsaasti munia, ovat aina iloisia, viisaita ja temperamenttia täynnä, uneliaat ja laiskat kanat sen sijaan ilman persoonallisuutta, ja tällaiset ominaisuudet ovat degeneraation leimamerkkejä. Nämä elostelijat on armotta karsittava!

Kanoja on kaikenlaisia, aivan kuin ihmisiä. Yksi kana on haluton ja penseä, toinen on viekas, kolmas taas on kevytmielinen ja yrittää yhtä mittaa pujahtaa hoitajansa jalkojen välistä toisen osaston kukkoa mielistelemään. Omassa osastossaan sama kana saattaa paeta kukkoaan päättäväisesti ja – jos niikseen tulee – munii tälle yksinomaan hedelmättömiä munia, eli niinkuin kananhoitokielellä sanotaan: kirkkaita munia, joita on turha haudottaa. Mutta jos sama kana saa tilaisuuden livahtaa sen kukon seuraan, jonka se on ”valinnut”, se munii juuri niitä munia, joita hautomakoneeseen tarvitaan. Tietysti mallikanalassa tämä ”livahtaminen” sallitaan vain siinä tapauksessa, että rotu on sama.

Kaikkein tärkein on tietysti rotukukko.

Eräät kanat kääntävät kukolle selkänsä muitta mutkitta ja tekevät sen usein hyvin mielenosoituksellisesti; ne näyttävät hetken tullen suorasukaisesti edellyttävän hoitajaltaan päättäväisiä toimenpiteitä litistyen hänen eteensä maahan ikään kuin ”kohtausta” odottaen. Kukot eivät ole vähemmän rotuylpeitä, vaikka tallustelevatkin haaremissaan: toiset osoittavat ilmeistä ylimielisyyttä ja halveksuntaa määrättyihin kanatyyppeihin nähden kieltäytyen jatkuvasti ”kohtauksista”, mutta eivät arkaile purkaa kiukkuansa suorastaan pahoinpitelyn muodossa.

Karsintajärjestelmä on meillä vielä yhtä umpimähkäinen ja alkeellinen kuin taito valmistaa kanaa ihmisen ruoaksi. Kana keitetään väärin ja pilataan paksuilla kastikkeilla. Ranskassa kana paistetaan mureaksi kuin vasikan paisti. Espanjassa se joko paistetaan ranskalaiseen tapaan ja täytetään happamilla omenoilla tai sitten käristetään vartaassa suurella taidolla. Englannissa se keitetään tarkkoja ohjeita seuraten ja tarjoillaan kuivaksi keitetyn riisin ja curry-kastikkeen ohella. Amerikka noudattaa kaikkia näitä tapoja, jauhaapa vielä lihapyöryköiksikin. Mikä tapa on paras, lienee osaltaan leveysasteen ja temperamentin mukainen kysymys. Meillä on ehkä syytä muistaa, ettei täällä melkein yksinomaisesti käytetyn Leghornin liha liioin ole parasta kanaa pataan pantavaksi.

Vahteriston kananhoitajan ammattitaito ei suinkaan ole vain pitkäaikaisen kokemuksen sanelema. Siitä on todistuksena laaja 6-kielinen kana-alan kirjasto suuren flyygelin vieressä. Tämä ammattikirjasto kasvaa yhtä mittaa. Kun Kemin konserttiyleisö näki äskettäin lavalle saapuvan pianotaiturinsa frakkipuvun solmion kerrankin vinossa, ei se tarkalleen tiennyt varsinaista syytä: tasan klo 16.30 oli pianisti ostanut asemalta juuri ilmestyneen, uusimman suomalaisen kananhoito-oppaan, vielä ahmien kirjan viimeistä sivua kellojen jo soidessa. Hyvä, ettei solmio siinä kiireessä kokonaan unohtunut asusta.

Mitä taas kanoihin tulee, eivät ne suinkaan ensi kertaa ole saaneet ystäviä esittävistä musiikkitaiteilijoista. Gigli on ammattituloillaan perustanut suuren kanafarmin, johon vapaa-aika hukkuu. Kuuluisa pianisti A...niev, joka vieraili täälläkin 20-luvulla, perusti mallikanalansa Belgiaan. Saksalainen kamarilaulaja Arno Schellenberg, jota Orest Bodalew pari vuotta seurasi säestäjänä maaseudulle, on niin perusteellinen kanojen ystävä, että koko hänen siipikarjansa on saanut nimiä pelkkien oopperoiden mukaan, kuten Aidat, Toscat, Gildat ja Margarethet tepastelevat hänen hienossa kanakopissaan. Niinpä kahden kanahullun yhteinen rautatiematka Poriin loppui kerta kaikkiaan kesken, sillä kun ammatti-ihmiset alkaa vaihtaa ajatuksia siipikarjan ilmeisestä sielunelämästä, eivät aikataulujen mukaiset tuntimäärät riitä alkuunkaan. Silloin tavallinen ihminen uskoo joutuneensa väärään seuraan.