|
Elisabeth Lappi-Seppälä: Kotini maalla
Elisabeth Lappi-Seppälän vesiväripiirros Vanha Nummelasta. Talo Nummelassa rakennettiin viime vuosisadalla. Se on tyypillinen maatilarakennus, joka sijaitsi suuren, Turun ja Helsingin välisen tien varrella. Minä asuin vuodesta 1927 lähtien vuoteen 1938 Hirnin perheen luona. Perheeseen kuului itseasiassa vain äiti ja itseni ikäinen tytär. Perheenisä poti keuhkosairautta, ja oli hoidossa parantoloissa Suomessa ja Ranskassa. Tuberkuloosi oli peloittava sairaus vielä silloin. Vaikka potilas oleskeli kaukana kotoa, desinfioitiin talon lattiat melkein joka päivä. Voin melkein vieläkin tuntea lysoolin hajun kaukaisena muistona. Kemikalioita oli aina käsillä - pääty tien puolella oli varattu myymälälle: Nummelan kemikaliokauppa - Nummela Kemikalieaffär. Kaksikielisesti! Siksi että rouva Hirn piti tiukasti kiinni ruotsalaisesta äidinkielestään.
Elisabeth Lappi-Seppälän vesiväripiirros Vanha Nummelan salista. Asuinhuoneet olivat: kolme makuuhuonetta, sali, keittiö, eteinen ja porstua. Vinttikerroksessa oli joka päädyssä makuuhuone. Lisäksi oli kolme tai neljä vinttikomeroa, joissa oli pienet ikkunat, jotka kaikki olivat usein käytössä kesäaikana, sillä kesävieraat eli rouva Hirnin sisäoppilaat ottivat haltuunsa varsinaiset huoneet. Rouva Hirn oli yksinhuoltaja, koska hänen miehensä oli sairas, jolla ei ollut ansiotyötä. Rouva Hirn hoiti kaikki käytännön toimet ja huolehti perheestään, myymälästä ja lukemattomista ”sivuhommista”. Hänellä oli apulainen myymälässä ja kotiapulainen, joskus kaksi, taloustöitä varten. Ajoittain rouva Hirn toimi kansakoulun pääopettajan viransijaisena, mutta omia kielioppilaita hänellä oli aina ja myös yksityisoppilaita varsinaisissa kouluaineissa. Usein hänellä oli oppilaita, jotka asuivat täysihoidossa ja opiskelivat suomea. 30-luvulla oli monia Suomen kansalaisia, jotka eivät hallinneet kieltä. Esimerkiksi eräs taideteollisuusprofessori Olof Gummerus asui rouva Hirnin luona oppiakseen suomea. Diplomaatin poikana hän oli koko nuoruutensa viettänyt ulkomailla ja hänen oli pakko oppia suomea, kun hän asettui asumaan kotimaahansa. Eräs toinen henkilö Constantin Zenker, Venäjän emigrantteja, joka oli asunut Pariisissa, mutta oli kuitenkin Suomen kansalainen, kuului pitkäaikaisiin oppilaisiin. Hänen piti oppia suomea voidakseen palvella asevelvollisena! Myöhemmin koko perhe tuli Pariisista Helsinkiin - talvisodan aikana he asuivat evakkoina rouva Hirnin luona. Koko sota-ajan olivat huoneet täynnä - kesäasukkaista tuli myös talviasukkaita. Talo oli suhteellisen tilava, mutta usein oli niin monta henkilöä, jotka halusivat asua rouva Hirnin luona yhdestä tai toisesta syystä, että saattoi olla tilanahtautta. Eräs vakituisista vieraista oli emeritusprofessori Tallqvist, joka halusi ehdottomasti pelata joka ilta korttia, Tshing-Tshongia. Se tuntui usein melko tylsältä, mutta silti piti olla mukautuvainen ja antaa korttia pelatessa hänen voittaa kaikki erät. No, niin hän teki kyllä ilman apuakin, koska oli tilastotieteen professori, mutta hän oli lähes 90-vuotias. Jos hän ei voittanut, hän masentui täysin. Usein tuli laulajatar viikonlopuksi, ja silloin tuli dramaattista musiikkia, jota me pikkutytöt emme käsittäneet. Ja rouva Estridillä olivat korvat kuumina, kun hän säesti flyygelillään. Kun hänellä oli myöhään illalla aikaa, hän soitti mielellään, mutta ne olivat kappaleita, joita hän oli kauan harjoitellut.
Talossa ei ollut radiota - vaikka muilla oli
näitä kojeita - joten musiikkia täytyi tehdä itse. Meidän
pikkutyttöjen piti joka kerran esiintyä, kun tuli ”ulkopuolisia”
vieraita. Meidät oli siihen valmennettu, ohjelmistossa oli
ruotsalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia lastenlauluja. Osaan oli
rouva Hirn harjoittanut plastisia liikkeitä meidän kanssamme -
nykyajan lapset tuskin olisivat olleet niin mukautuvaisia kuin me
silloin!
Vasemmalta
Maissi Tammilahti, Marianne Hirn, Aili
Kuorikoski, Airi Penttinen Seuraelämä oli vilkasta 30-luvulla. Seudun maatiloilla pidettiin suuria kutsuja syntymä- ja nimipäivinä. Palojärven tilan emäntä Aili Palojärvi sanoi, ettei hän koskaan tiennyt, miten monta vierasta oli tulossa Laurin-päivänä - hänen miehensä nimipäivä oli 10. elokuuta - mutta hänen oli varauduttava ruokkimaan 200 henkeä, sillä niin monta oli joskus ollut. Juhlat kestivät koko päivän, joten piti olla sekä ruokaa että kahvia. Illalla oli gramofonimusiikin säestämänä tanssia isossa yläsalissa toisessa kerroksessa. Sali oli komea ja lattialankut melkein metrin levyiset. Nuoriso sai huvitella haitarin säestyksellä ladossa. Mutta nyt on parasta mennä kurkistamaan yläsalongin juhlatunnelmaa! Niin hauskaa heillä oli - kuinka vilkkaasti siellä juhlittiin. Kreivitär Mannerheimin kanssa kunnanlääkäri von Hertzen tanssi innokkaasti, vaikka hän oli vanha ja melkein kalju?! Ja Majvikin rouva Bruhn oli jälleen pukeutunut unelmaluomukseen. Useimmiten tultiin taksikyydillä kutsuihin, sillä välimatkat saattoivat olla kuudesta viiteentoista kilometriin. Joskus meidät noudettiin talviaikaan isäntäväen hevoskyydillä ajureineen. Oli suuri elämys, kun sai ajaa reellä Hiidenveden yli Niemenkylään - sinne oli melkoinen matka. Siellä asui Carl-Erik Mannerheimin perhe. Lapset kuuluivat rouva Hirnin oppilaisiin. Kun he olivat alakoululaisiässä, ajoivat he tilan päivittäisen maitokyydin mukana kylälle. Ajuri jätti lapset, Gussen (Karl Gustav) ja Lillemorin opettajalle. Senjälkeen hän ajoi asemalle maitoineen ja odotteli aikansa saadakseen lapset rekeensä jälleen. Rekikyydeistä muistan näkymän: lapset olivat pörröiset lammasturkkinyytit, kun heidät sullottiin pitkään maitotonkkarekeen. Pikku Bibban (Carl Erik) oli liian pieni - hän ei tarvinnut koulua vielä pitkään aikaan. Myös Palojärven tilalle kuuden kilometrin etäisyydelle saimme ajaa reellä. Silloin saapui ajuri ja nouti meidät, paraatihevonen Saima reen edessä, se oli tummanruskea ja sillä oli pitkät, hoikat jalat. Joskus maantie peittyi iltaan mennessä kinoksiin, ja silloin saatiin jäädä Palojärvelle yöksi - mikä onni! Voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin episoodeista ja elämänkohtaloista, joita vanha talo huokui. Suuri, villiintynyt puutarha loi jonkinlaista Tschehov-maista tunnelmaa, vaikkakin sijaitsi aivan kylän keskustassa, ”Keskipisteen” tuntumassa. Talosta ja puutarhasta ei ole mitään jäljellä. Melkein koko tontin alue on asvaltin peitossa parkkipaikan sienenmuotoiset lyhdyt kasvaen asvaltista, missä satavuotiset koivut ennen seisoivat. Myöskin tammi, joka oli nuori, sillä olin sitä istuttamassa vuonna 1935, on poissa. Parakkitalossa, jonka paikalla Nummelan Kemikaliokauppa oli, on St. Henrikin marketti avannut ovensa toisenlaiseen tarpeeseen. Mutta maa asvaltin alla kuului Hirnien tyttärelle, joskin se on vuokrattu 50 vuodeksi!
|
