Tehty  14.10.2009

VÄINÖLÄ
myöhemmin Tuulensuu 

Pajulan peltojen takana Väinölän talo sekä oikealla pitkä piharakennus. Kuvassa Pajulan talon tytär Kerttu Merivirta (myöh. Hanstén) 1950-luvun puolivälissä. Kuvan omistaa Kerttu Hanstén.

Helsinkiin johtaneen maantien varrella Rukoushuoneen ja Pajulan välissä oli puuseppä Karl Gustaf Paanasen (*1870 Pihtipudas) 1890-luvun lopussa tai aivan 1900-luvun alussa rakentama talo. Paanasen perheeseen kuuluivat tuolloin vaimo Wilhelmina (*1878 Nilsiä; o.s. Tuovinen) ja tytär Aino Elina (*1914 Vihti). Paananen kuuluu muuttaneen Amerikkaan. Tytär lienee kuollut nuorena. Wilhelmina Paananen palasi elämänsä viimeisiksi vuosiksi Vihtiin ja asui mm. läheisessä Pajulan saunassa . Paananen istutti maantien laitaan koivuja, jotka säilyivät talon purkamiseen asti.

Talossa ei Paanasen aikana ollut vielä mansardikattoa, vaan sen rakensi joku myöhemmin.

Tontti oli erittäin tuulinen. Enäjärveltä Naaranpajun peltojen toiseen päähän, aina Pillistöön asti oli yhtä aukeata. Talvella pystytettinkin ns. lumiaidat vastapäiselle Tuusan pellolle (nykyisen Huhtatien ja laavutalojen paikkeille). Puhelinlangat ”ulvoivat” talon vieressä.

Väinölän kohdalla sähkölinja oli kaapeloitu, mikä tuolloin oli varsin harvinaista. Näin säästyivät tienvarren suuret koivut.

Ennen Turuntien rakentamista Palojärveltä Nummenkylään kulki kaikki Lohjan ja Someron suunnalta tuleva Helsinkiin menevä liikenne Nummelan kautta. Melkein kiinni maantiessä ollut Väinölä oli todella meluisassa kohdassa.

Risuparta Heinäseksi kutsuttu mies, jolla oli romuttamo Virkkalassa, tuli perheineen Väinölään. Ehkä Heinästen aikana tehtiin taloon mansardikatto. Perheen Oiva-niminen poika jatkoi teurastamon pitoa. Heinäsillä oli kilpahevonen ja heillä meni hyvin, kunnes tuli lama-aika. Oiva Heinänen kuuluu humalapäissään sanoneen: ”Ei kukaan olisi uskonut, että Oiva Heinäsestä tulisi köyhä.”

Jossain vaiheessa Väinölä siirtyi lohjalaisen kauppias Nestor Wejbergin omistukseen.

Wejbergilla oli useita kiinteistöjä ja hän piti lihakauppaa Lohjan torin laidalla. Nummelaan hän ei muuttanut milloinkaan, vaan Nummelan taloa hoitamaan tulivat Laineet, jotka olivat jotakin sukua Wejbergille. Laine oli karjanostaja, mutta hän osti myös ketunnahkoja ja pyydysti myös piisameja.

Laineet kuuluvat hoitaneen taloa kehnosti ja saivat lähteä. He muuttivat ehkä takaisin Lohjalle. Asukkailla oli ilmeisen huono maine, kun uudetkaan eivät tahtoneet saada ”maitotinkiä” lähitaloista.

Kauppias Wejberg pyysi sitten maanviljelykoulutuksen saanutta lankoaan Frans Einar Östermania (*1894 Siuntio) hoitamaan Nummelan kiinteistöä. Myös Österman oli ammatiltaan karjanostaja ja teurastaja. Östermanin vaimo Eini Ingrid Ulrika (*1893 Sammatti) ei olisi halunnut muuttaa omasta talosta. Nummelaan perhe kuitenkin muutti vuonna 1932 Lohjalta. Perheeseen kuului tuolloin neljä lasta: Terttu (*1921 Bromarv), Raija Marjatta (*1923 Bromarv), Ritva Onerva (*1926 Lohja) ja Risto Henrik (*1930 Lohja). Vihdissä syntyi vielä kaksi lasta: Tarja Vellamo (*1932 Vihti) ja Harri Einar (*1939 Vihti). Terttu muutti Saloon, missä hän työskenteli apteekissa. Raija työskenteli Vihdin Sähkö Oy:n kirjanpitäjänä. Solmittuaan avioliiton nummelalaisen Risto Salon kanssa vuonna 1951, hän muutti Lahteen.

Ritva työskenteli Luontolan terveyskylpylän konttorissa. Isän kuoleman jälkeen (1947) Ritva asui pari vuotta Luontolan ”Tyttöläksi” kutsutussa harjun takana olleen retkeilymajan rakennuksessa. Vuonna 1952 hän avioitui taiteilija Kaapo Rissalan kanssa ja asuu edelleen Hiidenkivi-nimisessä kodissaan harjun toisella puolella. Insinööri Risto Österman asuu Lohjan Kirkniemessä. Hän on työskennellyt Lohjan kalkkitehtaan palveluksessa. Tarja Österman (myöh. Matikainen) on sairaanhoitaja ja asuu nykyään Lohjalla. Insinööri Harri Österman on toiminut Imatran Voiman turvallisuuspäällikkönä ja asuu Espoossa.

Frans Österman oli käynyt maamieskoulun. Nummelassa perheellä oli vehnäpelto ja perunamaa sekä ryytimaa. Kaikki tuottivat hyvää satoa, sillä omasta teurastamosta saatiin tehokasta lannoitetta, mikä kyllä haisi kovasti.

Kurkkusato oli aina niin runsas, että käytiin vaihtokauppaa naapurien kanssa. Aaltosilta saatiin sipuleja.

Sotavuosina Frans Österman hankki perunamyllyn, jolla voitiin jauhaa oman maan perunoita. Myllystä tullut massa puristettiin ensin säkkikankaan läpi ja pantiin sitten suuriin tiinuihin, joissa pesemällä tärkkelys saatiin irtoamaan ja painumaan pohjaan. Peseminen tapahtui ulkona kaivolla ja vaati monen päivän työn. Joskus oli jo niin kylmä, että aamulla jouduttiin rikkomaan jää veden pinnasta. Sitten massa kuivatettiin saunassa uunipellillä tai jollakin muulla tasolla. Pullon kanssa pyöritettiin kuiva massa hienoksi jauhoksi. Kun perunajauhoja oli tehty omaan tarpeeseen, lainattiin myllyä kyläläisille.

Perunajauhon teosta huolehti perheenäiti. Hän oli käynyt Tampereen talouskoulun ja oli Kurkijoen meijerikoulusta valmistunut meijerska.

Näkymä Vuorensyrjän suunnalta Nummelan keskustaan päin. Tien vasemmalla puolella koivujen vieressä on Väinölän ulkorakennus.
Helsinkiin vieneen maantien oikealla puolella Vikmanin perheen vaalea talo Taasola. Sen takana Tuusan talo.

Ulkorakennuksen Aaltosen (Naaranpajun Kulmala ) puoleisessa päässä oli sauna ja pukuhuone, sitten kanala, jonka alla oli suuri kellaritila. Keskellä rakennusta oli teurastukseen sekä nahkojen suolaamiseen käytetty suuri tila, jonka alla oli myös kellari. Sitten oli navetta, missä perheen lampaat ja siat olivat. Östermaneilla oli myös pikimustia kanoja (Minorca-kanoja) sekä komea Don Juan-niminen kukko. Navettakissoina oli hännätön valkoinen kissa ja sen pentu. Navettaan päästiin teurastamotilasta. Seuraavana oli kylmä vaja, mistä raput ylös käymälään. Lähinnä Pajulan saunaa oli puuliiteri. Rakennuksen päädyssä kasvoi koivuja. Suuren veto-ojan takana olivat Pajulan pellot.

Karjanostaja, teurastaja Frans Östermanin työpäivä oli usein tavattoman pitkä. Kello neljä aamuyöllä kuljetusauto jätti Östermanille vasikannahat ja vei lihat Helsinkiin. Takaisin tullessa autonkuljettaja ehti ottaa tuolloin tarvitut kansanhuollon paperit. Pikkuvasikat vietiin Helsinkiin Kniffin makkaratehtaalle, minne Ritva-tytärkin pääsi kerran isän mukana käymään. Vastasyntyneen vasikan mahalaukusta tehtiin juustonjuoksutinta.

Maanviljelijät toivat teurastetut pikkuvasikat juuttisäkeissä. Österman pesi säkit, sillä niille löytyi uusiokäyttöä. Kyyrölän lumppurit kävivät pari kertaa vuodessa niitä ostamassa. He liikkuivat nelipyöräisillä vankkureilla. Tullessaan he toivat Kyyrölän savivateja ja –ruukkuja ja lapsille piparminttumakeisia. Lumppuri Toivo Romu yöpyi Pajulan renkituvassa. Lumput hän keräsi Pajulan latoon, mistä hän kuljetti ne hevosellaan asemalle. Lumppujen eteenpäinkuljetukseen piti varata kokonainen junanvaunu. Romu myi kukkopillejä ja savikulhoja.

Vuorisuolalla käsiteltiin kaikki nahat. Tynnyrin päällä hangattiin suola pois ja sitten nahat knipattiin ja lähetettiin Turkuun. Vuorisuolaa tuotiin junalla Nummelan asemalle . Risto Österman lapioi irtosuolaa saunan alla olevaan kellariin. Suolan pelättiin loppuvan Suomesta. Kun perheet noina vuosina kasvattivat oman porsaan, tarvittiin myöhemmin syksyllä suolaa sianlihan suolaamiseksi. Suolaa haettiin Östermanilta.

Österman osti kaikenlaisten eläinten nahkoja ja vuotia. Kaikki nahat ketusta jänikseen ja oravaan kelpasivat. Oravannahkoja tuli valtavat määrät. Turkistattarit ja juutalaisturkkurit kävivät ostamassa nahkoja. Oravannahat piti tuolloin lain mukaan leimauttaa nimismies Cavénilla, joka asui Palojärvellä. Sinne Österman meni joko polkupyörällä tai linja-autolla. Polkupyörän tarakalla oli päällekkain 2 säkkiä nahkoja. Joskus Österman kävi eri taloissa tappamassa porsaita, mutta Väinölänkin tiloissa teurastettiin karjaa.

Risto Österman ja Martti Ekholm Nissolan tilan pellolla. Kuva Risto Österman.

Kylän pojat pyydystivät rottia ja Österman käsitteli niidenkin nahat turkiksiksi. Risto Österman kasvatti kaniineja. Hän on tammikuussa 2009 kertonut seuraavaa:

”4.9.1944 veimme isäni kanssa noin 30 elävää kaniinia laatikossa Helsinkiin. Tavoitteena oli myydä ne elävinä juutalaisille tai tataareille kauppatorilla. He yleensä maksoivat hyvän hinnan, mutta ehtona oli saada eläimet elävinä, koska he vaativat ”oman teurastajansa” suorittamaan uskontonsa mukaisen rituaaliteurastuksen. Heitä ei kuitenkaan tuona aamupäivänä ilmestynyt, niinpä isäni sitten valitsi kohteeksi kauppahallin, josta heti löytyi kiinnostunut kauppias. Hän oli Viipurin kautta muuttanut venäläissyntyinen, joka puhui murtaen suomea. Hän suostui ostamaan lihat, mutta vaati meidän suorittavan teurastuksen. Hänellä oli varasto kellarikerroksessa. Siellä saimme suorittaa työmme ja viedä nahat kotiin asianmukaisesti kuivattaaksemme. Kauppias kävi luonamme kellarissa vähän väliä, ja mukana vieraitaan ja syynä oli lukitussa kaapissa ollut pullo, josta pikarit tyhjennettiin rauhaa juhlistaen. Kauppias neuvoi minulle hyviä otteita kanien nylkemiseen. – ”Katsos, joskus voi olla kiire” – Sinä päivänä kellarissa kävijöitten nenät punoittivat. Ristolle ei kuitenkaan ryyppyjä tarjottu. Olin vasta 14-vuotias. ”

 

Kolme vuotta myöhemmin Risto Österman pääsi jo miesten kirjoihin, kun hän 17-vuotiaana isänsä kuoltua sai aseenkantoluvan teurastuksia varten. Eero Merivirta muistaa olleensa apuna hevosen teurastuksessa.

Ritva Rissala on kertonut, että isän kanssa piti puhua ruotsia, kun pyysi rahaa. Österman ja naapurissa asunut Akseli Westerman lukivat yhteisesti tilaamaansa Västra Nyland- nimistä sanomalehteä. Kotona Östermaneilla puhuttiin suomea.

1930-luvulla Nummelassa voitiin ostaa tuoretta kalaa Porkkalasta tulleesta pakettiautosta. Megafonilla kuulutettiin auton tulo. Auto pysähtyi jokaisen talon kohdalla ja pesuvatiin sai hakea kalaa. Kalakauppias huusi: ”Kalaa, kalaa” ja kissatkin oppivat tuon kutsun ja riensivät heti paikalle. Ne tiesivät saavansa pari silakkaa.

Ritva ja Risto olivat nuoruudessaan kesätöissä Nissolan tilalla. He perkasivat puolen kilometrin mittaisia juurikassarkoja, panivat hernettä laposille ja nostivat sokerijuurikkaita. Jäisten sokerijuurikkaan naattien katkominen kysyi voimia. Kaikki työ merkittiin vihkoon ja työkirja vietiin sitten kouluun.

Ritvan opettajana oli Kalle Oskari Koskinen . Tuolloin koululaiset keräsivät kansalaisilta rahaa vastaperustettuun Kulttuurirahastoon. Ritva ajoi polkupyörällä Ali-Rostille ja Kuikulle asti saadakseen tavoitteena olleen 10 markkaa. Ritva muistaa että Kuikun silloinen pehtoori Tauno Terkomaa antoi 20 markkaa. Hyvin tehdystä työstä opettaja Koskinen vei Ritvan kotiinsa ja siellä tarjoiltiin kahvit. Ritva sai Kultuurirahastolta lahjaksi kaksi kirjaa, Helkavirret ja Merkkimiestemme äitejä.

Ritva on kertonut ajaneensa miesten pyörällä tangon välistä aina kirkonkylään asti päästäkseen elokuviin Raasakkaan (työväentaloon).

Sotavuosina Ritva oli pikkulottana. Käydessään Vihdin yhteiskoulua hän asui isossa pappilassa kirkkoherra Oravalan perheessä. Koulun jälkeen Ritva työskenteli 11 vuotta Luontolan konttorissa.

Frans Österman kuoli vuonna 1947 ja hänen vaimonsa sekä nuorimmat lapset palasivat omaan taloon Lohjalle vuonna 1949. Talo jäi tuolloin tyhjäksi.

Östermanien jälkeen talossa asuivat Kurttilat. Tämä perhe tuli ehkä Nummelta ja asui Nummelassa vain lyhyen aikaa. He olivat kauppiaita.

Myös Mero-niminen evakkoperhe lienee kyläläisten muistin mukaan asunut Väinölässä.

Karjanostaja Einari Johansson (*1908 Sakkola) tuli seurakunnan tietojen mukaan vuonna 1952 Vuoksenrannasta Nummelaan ja hänen tyttärensä Pirjo Orvokki Johansson (*1947 Kurikka) vuonna 1959 Kurikasta.

Isokokoinen, etukumarassa kulkenut Einari Johansson haki teuraskarjaa ympäri kyliä. Hänellä kuuluu olleen suuria vaikeuksia saada ajokorttia. Ford Trader-merkkinen karjankuljetusauto seisoi usein pihalla. Einari osasi käsitellä karjaa. Siksi hänen apuaan tarvittiin myös muissakin karjan kuljetuksissa, jopa kaukana Nummelasta. Einari myös välitti kuukauden ikäisiä sikapossuja kyläläisille. Joskus hän liikkui moottoripyörällä. Einari Johanssonia sanottiin joskus myös mulli-johanssoniksi tai rämli- (Rambler) Johanssoniksi. Viimemainittu nimi johtui hänen käyttämästään kovaäänisestä IC moottoripyörästä tai Gatz-merkkisestä kuorma-autosta.

Pirjo-tyttärelle jäivät kodin tehtävät, varsinkin kun isä haki karjaa pitkienkin matkojen takaa.

Pirjo sitoi lehmät liekaan, hoiti karjan ja lypsi. Navettaan mahtui tuolloin 5-6 lehmää. 1970-luvun alussa lettipäinen tyttö työskenteli ”taksirenkinä” Nummelassa. Hän oli Nummelan ainoa naistaksi ja muut taksinkuljettajat puhuivat hänestä lempinimellä ”Likka”. Pirjo Johansson jopa maksoi isänsä karjavelat. Autonkuljettaja Pirjo Johanssonin ”virkapuku” oli valkoinen paitamallinen asu. Talvella hän käytti karvalakkia.

Monet vuodet Johanssonin talossa asui isännän Lyyti-niminen elämänkumppani, joka työskenteli Helsingissä rakennuksilla ”ruukisantrana” eli kantoi laastia. Hän palveli 5-6 muuraria ja nosti puhtaasti 100 kilon taakan. Hän oli iso, ”ronski” nainen.

Johanssonit muuttivat Karkkilaan vuonna 1974. Tytär asuu tiettävästi nyt Kurikassa.

Päärakennus siirrettiin Siuntion Kahvimaalla olevan Pariisin takamaastoon. Einari Johansson purki itse ulkorakennuksen. Se sortui purettaessa ja Einari joutui kaivautumaan ulos raunioista.

Vuosina 1973-74 rakennettiin lähituntumaan kolmikerroksinen Huhtapekka- niminen talo. Vielä tuolloin oli maastossa näkyvissä entisen maantien toisella puolella olleen ulkorakennuksen kivijalka. Meritie avattiin vuonna 1974 ja sen jälkeen tehtiin suuren veto-ojan päälle Huhtatie.

Tuulensuun tontilla olevat kerrostalot vuonna 2009. Kuvannut Mikko Yli-Rosti.