Runolinna

Jaakko Merinen

Jaakko Aulis Merinen syntyi vuonna 1907 Pirkkalassa. Hän oli käynyt keskikoulun ja osasi ainakin auttavasti puhua saksaa. Ammatiltaan hän oli metsäteknikko ja Nummelassa asuessaan Lohja-Kotkan palveluksessa, ei kuitenkaan enää viimeisinä vuosinaan. Silloin hän kuitenkin vielä leimasi yksityisesti puita. Jaakko Merinen oli nuuka ja tarkka mies. Aina myös ns. firmaan päin ”kallellaan”. Kun hän meni vastaanottamaan ja mittaamaan puutavaraa, kerrotaan hänen ”löysän” pinon kohdalla nousseen pinon päälle ja hyppineen sen matalammaksi. Näin myyjä sai pienemmästä puumäärästä korvauksen.

Ammattinsa puolesta Jaakko Merinen osallistui myös aikanaan Nummelan lentokentän rakentamiseen ja puuston kaadattamiseen kenttäalueelta.

Nummelaan Jaakko Merinen tuli Ruovedeltä vuonna 1934 ja asui ensin vuokralaisena seppä Helanderin talossa. Sieltä hän muutti Vihdin Sähköyhtiön omistamaan Runolinna-nimiseen taloon.

Heinäkuussa 1944 Jaakko Merinen solmi avioliiton osuusliike Auran pääkirjanpitäjä Alma Fransiina Helmisen (*1898) kanssa. Merinen oli jalkaan haavoittuneena sotilassairaalassa Helsingissä, missä Aimo Nikolainen heidät vihki. Toisena todistajana oli Esteri Ojala Nummelasta, toisena joku sairaalan väestä.

Vuonna 1947 Alma ja Jaakko Merinen ostivat Tuusan tilan maista lohkotun tontin ja rakennuttivat omakotitalon Seuratalon mäen takarinteeseen, nykyisen Kuoppanummentien alkuun.

Jaakko Merinen oli monipuolinen ”touhumies” kylällä. Hän oli mm. Seuratalon hallituksen puheenjohtaja. Hän auttoi paikkakuntalaisia veroilmoitusten tai muiden asiapapereiden teossa. Hänellä oli myös suhteita tärkeissä viroissa oleviin henkilöihin. Hän pystyi täten auttamaan myös nuoria eteenpäin elämässä kirjoittamalla heille mm. suosituskirjeitä, kun he hakivat koulutuspaikkaa. Jaakko Merinen oli erittäin taitava kirjoittaja ja kirjoitti juttuja paikallislehtiin kuten Länsi-Uusimaa ja Uudenmaan kunnallislehti. Hän puhui aina kirjakieltä.

Jaakko Merinen hoiti myös monenlaisia luottamustehtäviä. Vihdin metsänhoitoyhdistys perustettiin vuonna 1933 ja metsäteknikko Jaakko Merinen oli yhdistyksen ensimmäinen toimihenkilö, metsänvartija eli metsänhoidonneuvoja vuosina 1933-1942. (Ketola: Vihdin historia I, s. 175)

Alkuvuodesta 1942 polttopuutilanne oli vaikea. Kansanhuoltoministeriö oli määrännyt metsänomistajille hakkuuvelvollisuuden. Halonhakkuiden valvojaksi määrättiin J.A.Merinen. (osa 2, s. 26)

Vuoden 1946 alussa Vihdin kunta oli vaikeuksissa polttoainepulan vuoksi. Metsätyöpäällikkö J.A. Merinen hoiti sivutoimisesti polttoainepäällikön tehtäviä. (s. 96)

Jaakko Merinen oli erittäin isänmaallinen. Sotilasarvoltaan hän oli reservin luutnantti (s. 35) ja toimi joukkueenjohtajana. Hän kuului aikanaan myös Suojeluskuntaan. (s. 59)

Sodan jälkeen Jaakko Merinen oli myös avustamassa 200 Nummelaan saapuneen inkeriläisen majoittamisessa. Aluksi inkeriläiset asuivat seuratalossa.

Merisen Jaskalla, niin häntä kylällä kutsuttiin, oli ensin moottoripyörä, myöhemmin auto. Hän kertoi pikkupojille hurjia juttuja autoistaan. Hän jopa väitti, että hänen vanerista tehty DKW-merkkinen autonsa kulki kirnupiimällä  tai tärpätillä.  Ainakin se sauhusi kovasti. Kelloseppä Harry Åkerman on kertonut, että hän poikavuosinaan korjasi usein Merisen auton fanereja. Hänellä oli myös kylän ensimmäinen kuplamallinen Volkswagen (kuplavolkkari), tummanvihreä väriltään. Kylän pojat tekivät Meriselle monenlaisia kepposia. Merinen kävi usein juomassa pullon kaljaa Vihdinseudun osuusliikkeen ravintolassa. Kerran pojat siirsivät auton ravintolan oven edestä sen päätyyn, niin ettei Merinen nähnyt sitä ulos tullessaan. Merinen ihmetteli ja todella kiukustui, kun ei nähnyt autoaan. Toisen kerran pojat siirsivät auton osuusliikkeen julkisivun puolella olleiden kahden sementtiportaan väliin, mistä auton poissaaminen olikin jo hankalampaa.

Jaakko Merinen kulki mielellään baskeri päässä, oli muutenkin varsin omalaatuinen henkilö, monen mielestä melkoinen ”koiranleukakin”. Hän myös tervehti mielellään kaikkia sanomalla käsipäivää.

Oman puutarhan omenia Merinen kävi myymässä Helsingissä. Tuolloin hän sijoitti Alma-vaimonsa istumaan omenavuoren taakse, niin ettei tämä nähnyt mitään. Auton takapenkki oli tietysti poistettu omenalaatikoiden tieltä.

Alma Merinen kuoli vuonna 1958. Kerrotaan, että Jaakko Merinen soitti Osuusliike Auran konttoriin ja ilmoitti, että Alma ei nyt tule töihin, sillä hän on kuollut.

Merinen oli erittäin pidetty henkilö ja läheinen ystävä Vihdin suurissa taloissa.

Härköilän kylän Hemmilän talon isännästä ja emännästä, Ilmari ja Lempi Sellgrénistä, hän kirjoitti paikallislehteen muistosanat.

Leskeksi jäätyään hän vietti jouluaatot Hemmilän talossa. Sunnuntaisin, kun ei vielä ollut sanomalehden kantoa koteihin, Merinen haki postista Härköilän kylän neljän maalaistalon lehdet ja toi ne autollaan perille. Keskipäivän ateriaa hän jäi kuitenkin aina odottamaan Hemmilän tupaan. Hemmilä oli Merisen tulikohta.

Hemmilän heinätöissäkin Jaakko Merinen halusi olla. Hänen tekemä heinälaponen oli kuin sokeritoppa. Hemmilän emännän sisar Lyyti Velin purki laposen ja sanoi Meriselle, etteivät talon isännät kuitenkaan hyväksy sellaista laposta. Laposen pitää olla alhaalta auki. Seuraavana päivänä Merinen oli kuitenkin jälleen heinäpellolla ja totesi: ”Täällä on nyt sitten mukavaa, kun neiti Velin ei ole paikalla, mutta tuoltahan hän jo tuleekin tuomaan kahvia.”
 

Heiniä kuljetetaan latoon. Kuvassa vasemmalta: Helmer Simstedt, Eero Sellgrén, Jaakko Merinen ja Oskari Velin. Kuvan omistaa Irma Sellgrén.
 

Hemmilän talon nykyinen emäntä Irma Sellgrén on kertonut myös seuraavat tarinat:

Merinen oli Hemmilän isännän Eero Sellgrénin kanssa leimaamassa metsää Enäjärven toisella puolella. Ennen metsään lähtöä oli kuitenkin tapana syödä talossa aamiaista. Eero-isäntä odotti, että Merinenkin pääsisi mukaan. Mutta hän oli kovin hidas syömään, eikä ehtinyt koko aamupäivänä töihin. Mummo laittoi hänet sitten syömään lounasta. Kun isäntä palasi metsästä ja näki Merisen edelleen syövän tuvassa, hän kysyi: ”Ainako vaan syöt sitä samaa munaa?”

Hemmilän rantasaunassa Merinen oli kerran Hiltunen-nimisen miehen kanssa. He istuivat lauteilla. ”Etkö voisi heittää vähän vettä, kun tämä laude on niin kuuma”, pyysi Merinen. Hiltunen heitti kiehuvan kuumaa vettä. Siihen Merinen totesi: ”Tilanne tuli vielä hankalammaksi”. Merinen ei yleensä kiroillut, vaan käytti erilaisia kiertoilmaisuja.

Hiltusen kanssa sattui myös seuraava tilanne metsätöissä. Miehet seisoivat puun vieressä ja Hiltunen kysyi Meriseltä: ”Kaadetaanko tämä?”. Merinen kuuluu vastanneen: ”Voisihan sen kaataakin, mutta voisihan sen jättääkin”.

Vain kerran Irma Sellgrén muistaa Merisen kiroilleen, kun tämä sanoi ”Outi perkele”. Puinnin jälkeen pellolle jääneitä pahnoja poltettiin. Merinen ajoi haravakoneella pahnoja kokoon. Silloin Sellgrénin Outi-tytär heitti palavan pahnatukon haravakoneeseen, jossa oli paljon kuivia pahnoja. Siitä Merinen kiukustui. Muuten hän kyllä piti kovasti lapsista ja niin myös Sellgrénin nuorempi tytär Minna oli hänelle niin tärkeä, että hän antoi kirjoituskoneensakin Minnalle joululahjaksi. Minna oli tuolloin 4-vuotias.

Merinen ajoi myös mielellään traktoria. Kerran Eero-isäntä joutui vetämään Merisen ajaman traktorin ojasta. Isäntä totesi: ”Kyllä sinä sen ainoankin ojan löydät!” Ladon luona oli nimittäin enää yksi ainoa oja, muuten pellot oli salaojitettu.

Joulun aikaan Hemmilässä. Kuvassa vasemmalta: Aili ja Oskari Velin, talon isännän, Eero Sellgrénin Irja-sisaren tytär Heli, isäntäperheen tytär Minna, emäntä Irma Sellgrén sekä Jaakko Merinen. Kuvan omistaa Irma Sellgrén.

Talo paloi 1974

Vuonna 1967 kaksi perhettä osti Jaakko Merisen tontin. Talo siirtyi Arvi ja Etel
Kykkäselle.  Kauppaan sisältyi Merisen elinikäinen asumisoikeus rakennuttamassaan talossa. Kykkäset rakensivat vuonna 1969 samalle tontille
vanhan rakennuksen eteläpuolelle oman uuden talon, mihin he muuttivat vuonna
1970. Tämän alkuperäisen tontin nimi on Kivikko. Toinen puoli on Mattila ja sen omistaa nyt Kärjen perhe.

Marraskuussa 1974 paloivat ullakkohuoneet Merisen asuttamasta talosta.

Helluntaina 1975 purettiin vanha talo. Ystävät ja kylän miehet olivat auttamassa. Autoilija Sohlberg sai viedä monta täyttä siirtolavallista kaatopaikalle. Kaikkiaan 8 kuormaa.

Merisen talo paloi 5.11.1974. Palo sai ilmeisesti alkunsa sähköpatterista,
joka oli sijoitettu sängyn alle. Lähellä oli paljon mm. vanhoja sanomalehtiä. Merinen oli kiinnostunut lukemaan ja säilytti kaikki paperit.
Merisellä oli paljon kirjallista aineistoa, jota hän taltioi ja mielellään keräili. Kun tulipalo sitten tuhosi aineistot, oli se Meriselle suuri menetys.

Jaakko Merisen laukussa säilyi ehjänä vanha venäläinen ikoni, jollaisia nykypäivänä ei juuri enää näe.

Tulipalon jälkeen Merinen olisi halunnut asua edelleen omassa vanhassa
rakennuksessaan, mutta suostui kuitenkin muuttamaan Kykkästen hänelle uudesta talostaan varaamaan huoneeseen.  Vanha rakennus määrättiin kuitenkin purettavaksi. Vuoden  1975 helluntaina pidettiin purkutalkoot. Merisen talon
kellarikerros toimii nyt varastona ja autotallina.

Jaakko Merisen rakennuttamasta talosta on jäljellä vain kellarikerros.

Tällä tontilla oli aikoinaan ollut myös Omapohja II:n rajalle, ilman lupaa ja puoliksi maan sisälle rakennettu sauna, joka kuului kylätien (nyk. Kuoppanummentien) eteläpuolella asuneelle suutari Heleniukselle. Se määrättiin purettavaksi, kun Kykkäset ryhtyivät rakentamaan omaa taloaan.

Näkymiä Kykkäsen perheen rakennuttaman talon pihapiiristä. Taustalla nykyisen Joukolantien varrella oleva kerrostalo. Kuvat ottanut Arvi Kykkänen.

Jaakko Merinen alkoi vuosien kuluessa sairastella. Kerrotaan, että hän oli joutunut Lohjalla jonkinlaisen pahoinpitelyn uhriksi ja siitä lähtien hän sairasteli paljon, oli aina välillä sairaalassakin.
Jaakko Merinen kuoli kotonaan toukokuussa 1979. Metsänhoitoyhdistys on
kustantanut ensimmäisen puheenjohtajansa hautakiven.

(Tietoja ovat antaneet mm. Sirkka Järvensivu,  Arvi ja Etel Kykkänen, Irma Sellgrén, Isto Lilja, Harry Åkerman, Reijo Vainio, Valde Jokisuu,  Unto Kaliranta, Mikko Yli-Rosti. Koonnut Ritva Miettinen)