Helena Kaunisto

Paikkakunnan postia polkemalla

Kauniston omakotitalo Kuusela Sööperinpolku 4.

Posti on tämän päivän otsikoissa. Osittain Itellana viime vuodet tunnettu viestin viejä ottaa nyt takaisin vanhan nimensä Posti.

- Mää en ole koko Itellast koskaan puhunukka, se on aina ollu Posti, sanoo vuosikymmeniä postia Nummelassa kantanut Helena Kaunisto.
Vihti ja varsinkin Nummela on tullut Helenalle tutuksi.

- Mää olin kolme viikkoo vanha kun mei muutettiin Kirkkonummelt Jokikunnal kun isä pääsi puusepäks Lohikarin verstaal töihi. Parin vanhana muutin sit perheen kans Nummelaan ja mei asetuttii ensteks toho Albertinkadun päähä, jossa silloin oli Tainion limonaditehdas. Sieltä siirryttiin nyt jo purettuun Harjanteen taloon Vihdintien varteen.

Vaikka Helena vietti lapsuusvuotensa Nummelassa, kävi hän rippikoulun Helsingissä.

- Menin sinne 1948 Elantoon töihin. En ollu ihan viel viittätoista täyttäny, joten rippikoulu oli helpointa käyrä siellä.

Helena asui viikot kaupungissa ja tuli lauantaisin kauppojen suljettua linjurilla kotiin. Maitokaupassa kauppa kävi sodan jälkeen kupongeilla.

- Tavallisilla kupongeilla ostettiin leipää ja ns. valkoisilla kupongeila sai herkutella pullalla ja leivoksilla. Voi oli viimeinen tuote, joka meni pois säännöstelystä.

- Maito mitattiin kannuihin suuresta metallisesta tonkasta desin mitalla. Kukaanhan ei saanu ostaa koko litraa. Maitokortin yläkupongilla sai kerman vastiketta.

Naimisiin mentyään Helena oli kotona viiden lapsensa kanssa. Koti oli rakentunut Pentti- miehen rinnalla Nummelaan Asemantien varteen.

Postinkantajan työ alkoi 1962. Heti työn alussa Helena alkoi odottaa nuorinta poikaansa Jounia. Äitiyslomaa oli silloin vain kaksi kuukautta. Onneksi appivanhemmat tulivat avuksi.

Helena kertoo jakelutyöstä.

- Posti tuli Hyvinkäältä junalla rautatieasemalle, josta se otettiin vastaan ja laitettin kärryihin. Sillä ne sitte kärrättiin ns. Louhen taloon, jossa silloinen pieni posti sijaitsi. Siellä posti lajiteltiin ja laitettiin jakojärjestykseen suureen laukkuun, joka asetettiin pyörän taakse.

- Takatelineelle piti kuitenkin asettaa ensin lauta, se piti tasapainon. Jos toinen puoli olisi ensin kokonaan tyhjentyny, olisi laukku pudonnu ja kaatunu koko pyörä.
Töihin mentiin kuudeksi mutta postin kanto alkoi yhdeksän, kymmenen maissa. Helena muistelee reittiä, joka sijoittui lähinnä ns. Härköilän alueelle. Mieleen muistuvat monet tutut nimet: Kuulat, Malmstedtit, Haaparannat, hammaslääkäri Anneli Revon Katriinaperi, vanhat Nissolan, Hemmilän, Ketolan, Hannulan ja Yli- Rostin maalaistalot ja moni muu.

Pyörän selkään oli hypättävä kelillä kuin kelillä. Välillä oli kuitenkin talvella annettava lumipyrylle periksi.

- Yhren kerran mää muistan kun oli hirvee lumimyrsky. Hannulan tie oli kyl aurattu mut kun lunta pyrytti jatkuvast niin se pöllyi joka paikkaan. Oli pakko jättää pyörä Helsingintien varteen. Lährin siit sit kävellen ensteks Kuikkuun ja siit eteenpäin. Sitä lunta oli niin paljo et mun oli pakko mennä auravallin päälle. Se piti mut pystys, jos astui vähänki sivuun ni kaatui heti.

Tutut nummelalaiset olivat monesti postikantajan apuna.

- Yleensä jos oli jotaki semmost postii et tartti kuitata niin mää vein sen sisään asti. Silloin varsinki tarjottiin usein kaffet ja voileipää. Ketolan Irene oli varsinki usein rappusil huutamas et “tuu kahvil ny!”.

- Hannulas olivat kerran kesäl heinäpellol ja heil oli just kaffepaussi. Hei pyysivät sit minutki sinne ja mää join sit kaffeet heitin kans siin pellon reunal ja jatkoin sit matkaa.
Kahvitauko teki terää sillä ruokataukoa ei postinkantajan kahdeksan tunnin työpäivään kuulunut.

Helena muistelee kiitollisena myös Yli-Rostin Topia, joka eräänä talvisena päivänä löysi postinkantajan tallaamassa lumipyryssä Härköilän tietä pitkin.

- Topi kysyi, et oleks mää kävellen reissus ja mää sanoin et jätin pyärän tonne sahal.

- Hän meni sit kotii, ajoi mersun ulos tallist ja kuljetti minuu koko loppulenkin.
Posti sisälsi kirjeitä ja jonkun verran lehtiä. Suomen Kuvalehti ja Kotiliesi kannettiin joihinkin koteihin. Sanomalehtiä Helena ei muista kantaneensa.

Juhlapyhät tuottivat paljon enemmän työtä, varsinkin joulu, jolloin kannettiin koteihin suuret määrät joulukortteja.

- Kun joulun alla teki lenkkiä Härköilään, Hannulaan ja Torholaan niin ihmiset muistivat runsailla joululahjoilla. Kyllä väki oli silloin erilaista kuin nykypäivänä.

Kesällä työ oli sään puolesta helpompaa ja postiakin oli vähemmän. Joskus kantajien sijaiset tuottivat lisätyötä kun reitit eivät kaikille ottaneet luonnistuakseen ja kesäasukkaidenkin posti oli saatava perille.

Yleensä postinkantaja sai tehdä työnsä rauhassa sävyisästi, mutta joskus Helena muistelee itse hermostuneensa – jos ei niinkään ihmisiin niin villeihin hevosiin.

- Kerran kesäl kun pääsin Kuikun nuijun kohral ales ni Hurrin hevoset oli siin vastakkain ja seisoi kahrel jalal.

- Mää ajatteli et tohon mää en mene, pyörsin ympäri, menin Kuikkuun ja pyysin saara soittaa postiin.

Postikonttorista ei apua herunut ja Hurrikin piti hevosensa paikoillaan. Helena muutti reittiä niin, että villit hevoset rauhoittuivat ennen kuin niiden lähitienoo sai postinsa.
Helena näki 26 vuotta kestäneen työuransa aikana työnsä valtavan kehityksen.

Postinkantajan pyörä vaihtui jakeluautoon ja käsileimasimet tietokoneeseen. Louhen talosta posti muutti ensin ns. Auran taloon radan toiselle puolelle ja sen jälkeen nykyiselle paikalleen vuonna 1981 Vihdintielle.

- Ajoin kyllä autoa jonkin aikaa. Se ei ollu kovin helppoa. Auto oli oikealta puolelta ohjattava ja sitä varten piti ajaa ihan oma korttinsa.

- Kerran mei ajettii Sirolan Liljan kans Rissalan Ritval, joka tuli hakee postii. Hänel oli kamera mukana ja hän halus ottaa meitist Nummelan likoist kuvan. Villiä menoa oli välillä autollakin huristelu.

1970- luvun loppupuolelta eläkeen alkuun, vuoteen 1987 saakka, Helena toimi Nummelan postikonttorin esimiehenä eikä kantanut enää postia.

- Nummela oli silloin jo kovin kasvanu. Se ei enää ollut se pieni kylä, jossa kaikki tunsivat toisensa.

Silloin Helenan työhön kuuluivat mm. kantopiirien mitoitukset, postilaatikoiden paikkojen katsomiset, pikalähetykset ja erilaiset esimiestehtävät. Mainoksetkin tulivat mukaan postinkantoon. Ne kirjattiin ylös sillä niistä sai pienen lisäkorvauksen.

Elämä on ollut Helenalla työtä täynnä. Aviomies Pentti kuoli 1967 vain 36- vuotiaana. Nuorin lapsista oli 4- vuotias, vanhin kymmenen vuotta vanhempi.

Virkistystä toi palokuntatoiminta, jossa Helena toimi 18 vuotta palonaisten puheenjohtajana.

Rimbossa vuonna 1988. Palonaiset järjestäytyneet kulkueeseen: Marita Österman, Maija Saari, Anne Tanskanen (myöh. Kaskinen), Helena Kaunisto, Sirkka Järvensivu ja Soile Häyrinen.

Ihmisten elämän jakamista siis yhtä kaikki.

- Tykkäsin olla työssäni ihmisten kanssa tekemisissä. Mikään päivä ei ollu samanlainen.

Tällä hetkellä Helena asuu Nummelan Kaarikodissa, joka sijaitsee vanhan Louhen talon paikalla- siis juuri siinä ensimmäisen postikonttorin kohdalla. Kehä on sulkeutunut.
Niin se elämä kantaa ja kuljettaa - postinkantajaakin.

Teksti Mari Vainio, ilmestynyt Vihdin Uutisissa 7.9.2014.